A role you’ve played
Viime talvena luulin oivaltaneeni jotakin tosi kamalaa. Olin kulkenut elämäni läpi aina jossakin roolissa, määrittänyt identiteettini sen mukaan, miltä näytän ulkopuolelta. Olin ollut lapsi, urheilija, sekoileva teini, tyttöystävä, välivuottaan lukion jälkeen viettävä bailaaja, avovaimo, AMK- ja sittemmin humanistiopiskelija. Täytin roolit aika hyvin: muistan, kun eräänä yönä noin 16-vuotias minä istui kaverin vessassa oksentamassa siidereitä ulos ja ulkopuolella juhlat pauhasivat. Sillä hetkellä, kun istuin väsyneenä ja meikit naamalla tyhjän vessapaperirullan vieressä, mietin, että tällaista tämä nuoruus on, täytyy kokea kipua, että voi vahvistua henkisesti. 16-vuotias minä suoritti teinin roolia tunnollisesti ja sai vieläpä tyydytystä siitä, että se tuntui onnistuvan juuri niin kuin Tuija Lehtisen kirjoissa.
Vuonna 2011 erosin pitkästä suhteesta ja lähdin vuodeksi ulkomaille. Vielä sen hetken identiteettini tuli minulle annettuna: olin vaihto-opiskelija: nautin, juhlin, ystävystyin, itkin silmät päästäni eri ihmisiä hyvästellessäni. Sain jopa vaihtoromanssin, mikä tietysti sopi hyvin kuvaani siitä, kuinka vaihtovuosi parhaimmillaan voi mennä. Romantisoin edessä olevat hyvästit ja ajattelin sen kuuluvan tähän ihmisyyteen. Ihme, että hälytyskellot eivät soineet, kun miestä hyvästellessä piti vähän pakottaa kyyneleitä, että ne olisivat tarpeeksi vuolaat.
Kun tulin kotiin syksyllä 2012, olin yhtäkkiä ihan vain itseni kanssa. Sosiaaliset ympyrät piti rakentaa uudelleen, kun vanha suhde ja siihen liittyneet ystävyydet muuttuivat tai katosivat. Nukuin kamalassa opiskelijasolussa, joka ei tuntunut kodilta ja ryhdyin tekemään pedagogisia opettajan sivuaineopintoja. Opinnot osuivat hyvään saumaan, sillä koulutus kohdistuu ennen kaikkea persoonaan ja identiteettiin. Opettajalle pyritään kasvattamaan tieteellinen, mutta lämmin ja humaani asenne nuoria kohtaan. Rajat ja pedagogista rakkautta oppilaille, opettajalle ymmärrystä omaakin jaksamista kohtaan. Oma identiteettini oli hakusessa, joten imin opettajuuden itseeni kuin sieni, vaikka alun perin päädyin opintoihin vain varmuuden vuoksi, ajatellen, että opettajilla on ainakin töitä.
Pikakelauksella päivään, jolloin siis ajattelin oivaltaneeni sen kamaluuden. Olin löytänyt hankalahkon, mutta kiinnostavan parisuhteen alun ja tehnyt syksyn opiskelun ohella sijaisuuksia yläkouluissa ja lukioissa. Yhtäkkiä, talvisena päivänä Töölössä kävellessäni näin koko elämäni leikkinä. Olin leikkinyt kipuilevaa teiniä, suhdetta rakentavaa avovaimoa, vaihto-opiskelijaa ja nyt olin keksinyt uuden leikin: tää olis nyt sen opettaja ja pyytäis että se jäis juttelemaan tunnin jälkeen, kun sillä näyttää olevan huolia. Ja nuoret leikkivät mun kanssa! Ja muut opettajat koulussa! Kaikki suhtautuivat muhun kuin aikuiseen, kuin opettajaan, joka tietää, kuinka luokka marssitetaan tulipalon sattuessa ulos ja joka osaa puuttua kiusaamiseen, kun sellaista havaitsee. Ja mä vaan leikin, täytin roolia niin kuin sen parhaiten taisin.
Samoin tän miehen kanssa: olin tavannut hänet netissä ja aloin epäillä, että tämä on taas uusi leikki: Nyt tää nettideittailee, empiirinen koe ja vähän kuin Simsiä pelaisi. Nää menee kahville, syömään, leffaan, toisen kotiin, ekaa kertaa yöksi. Kavereille oli kiva kertoa suhte(e/i)sta, jo(i)ssa oli jotain samaa kuin niissä, joita televisiossa pyöri.
Päätin, että nyt riittää. Kerroin miehelle kaiken tämän, keskustelimme pitkään. Päätin, että riittää oman elämän tarinallisuus: en aseta enää odotuksia, vaan elän päivän kerrallaan, teen työni hyvin ja olen läsnä sille, kenen kanssa sillä hetkellä olen. Mies on osoittautunut kaikeksi muuksi kuin minkään kirjan tai sarjan hahmoksi, on jatkuvasti muuttuva ja täynnä harmaan eri värejä. Työssäni huomaan päivä päivältä siirtäväni huomion täydemmin oppilaisiin, miettiväni tunnin jälkeen oppilaita ennemmin kuin omia sanomisiani. Roolimaisuus alkaa karista ja voin jo olla oma itseni.
Se kuuluisa punainen lanka meinaa harhailla. Kiitollisuushaastehan tämä oli? A role you’ve played that you’re thankful for. Kai nämä kaikki, mutta ennen kaikkea tämä opettajuus. Toisin kuin ehkä monet muut roolit elämässä, ammattitaito taitaa yleisesti olla sellainen, joka pitää ensin näytellä ja sen jälkeen se ihan todella muodostuu. Fake it ’til you make it. Olen ihan pyörryttävän kiitollinen nyt, kun tuleva ammattini vaikuttaa olevan paitsi inspiroiva ja älyllinen, myös ihmisläheinen ja teeskentelemätön, siitä että uskalsin ottaa vastaan opettajan roolin, vaikka se olikin leikkiä. Joihinkin saappaisiin on pakko kasvaa, ja kiitos, maailma, että eteeni on astunut mahdollisuuksia lainata isoja saappaita. Jonakin päivänä saan ihan omat.
Mitä tulee noihin muihin rooleihin ja elämän leikkimiseen, haluaisin sanoa, että olen tosi zenisti, suorittamatta ja ilman kulisseja nyt arjessani läsnä. En kuitenkaan aina ole, mutta olen hväksymässä tätä asiaa. Kirjoitan joku toinen kerta vielä jotakin tästä irti päästämisestä, läsnäolosta ja meditaatiosta näihin liittyen.
ps vitsi olen kaivannut kirjoittamista! Nyt meen pussailee ja sitten brunssille, ihanaa sunnuntaita!