Jos multa olisi vielä vuoden alussa kysytty, olenko optimisti vai pessimisti, olisin vastannut ensimmäisen silmääkään räpäyttämättä. Olen aina uskonut siihen, että se koira, jota ruokkii, voittaa – jos siis keskittyy siihen, mikä on hyvin, hyvä olo vahvistuu. Pessimisti ei pety mutta optimisti on onnellinen ja muut kliseet. 

Olen kohtuullisen uudessa suhteessa tosi itsereflektoivan miehen kanssa. Puhutaan paljon ja kaivellaan aivojamme. En ole ihan vakuuttunut siitä, mitä itsen psykologisointi tekee ainakaan mun mielenterveydelle, mutta olen kyllä oppinut löytämään itsestäni uusia puolia vanhojen uskomusten alta. Yksi näistä puolista on se, että olen todellakin pessimisti. Pelkään pahinta, en meinaa uskaltaa irrottautua tai heittäytyä, huolehdin tulevaisuudesta ja asioista, joihin en voi vaikuttaa. Mun pahaan päivään varautuminen on täysin hätävarjelun liioittelun puolelle menevää etukäteispsyykkausta ja valmistelua. Ehkä Sen takia tulevaisuuskin pelottaa.

Ensin ajattelin, että voi ei, nyt mä keksin olevani pessimisti ja se vaan pahenee, kun se tulee osaksi mun tarinaa, jota kerron itsestäni itselleni, mutta asia on oikeastaan päinvastoin. Kun vihdoin sain sanojen tasolle sen, mikä mun mieltä usein varjostaa (pelko siitä, että asiat ei järjesty), pystyin hyväksymään sen: näin mun aivot ovat tähän päivään asti toimineet. Hyväksynnän ja tiedostamisen myötä olenkin nyt opetellut rikkomaan sitä kaavaa, joka mun päässä oli muodostunut jo rutiiniksi. Kun mieli vajoaa, vaikka kaikki on tässä ja nyt hyvin, tunnistan jo sen ahdistuksen. Uskon vakaasti, että kun kerta toisensa jälkeen manuaalisesti pakotan mun aivot etsimään kaiken sen, mikä on hyvin ja muistamaan, että mitä tahansa tapahtuu, kaikki huonotkin hetket ja ajat menee aina ohi, ne oppii uudet hermoradat j aturhista huolehtiminen vähenee.  Jos ei niin ei, mutta en näe mitään syytä, miksen voisi päästää huonoista malleista irti, astua askelen taaksepäin ja nähdä sen, mistä kaikesta olen kiitollinen. Tämän päivän pelko tuli, mutta se myös menee, ja niin käy aina kaikille tunteille.

Tunnelma elämästä just nyt: hämmentynyt.

Tänään on kuuma ja hyvä olla. Eilen oli Kallio block party, tänään darragrillausta kaverin takapihalla. Life is good, ainakin jos unohdetaan se, että olin pyhästi päättänyt tänään aloittaa gradun. Ei kai se enää muutamasta päivästä ole kiinni?

Tämä blogi on julkinen osa mun päiväkirjaa. Se osa, johon ajatuksia pitää ehkä vähän kerätä ja siinä samalla selkeyttää niitä itsellekin. Tuleva syksy aloittaa viimeisen opiskeluvuoden (pelottaa niin että henkeä salpaa) ja sitä myötä graduprosessin, selkeyttää toivottavasti työllisyysnäkymiä ja ennen kaikkea on aikamoinen kasvun paikka: haluaisin saada jotain selvää siitä, kuka aikuinen minä oikeastaan on ja tehdä rauhan mun kanssa. Tää kuva kiteyttää yhden niistä ajatuksista, jotka yritän lähikuukausina sisäistää.

Kuva täältä.

Nyt lenkille.