”en mä jaksas sun työtä!”
Eli miksi me tätä tehdään? Hoidetaan teidän lapsia monta tuntia päivässä vaikka kotona saattaa odottaa omatkin lapset. Ymmärretään ja tuetaan kaikkia tunteella mutta ei liian tunteella. Jotkut aloittaa alle parikymppisenä ja jää eläkkeelle kun 60 alkaa paukkua mittarissa. Jos jää silloinkana.
Meidän, tarhatätejen ja setien, on kuunneltava ja palveltava kymmentä kirkuvaa lasta muutaman minuutin sisällä. Kaikkia yhtä aikaa ja tasavertaisesti, muuten olet paska ope. Lapset antaa palautteen suoraan, päin naamaa mitään kaunistelematta. Ne pikkutyrannit loukkaantuu kun joku vie niiden punaisen lapion ja ne loukkaantuu kun ope kieltää juoksemasta auton alle. Ne loukkaantuu aamulla kun hoitoon on tultava ja illalla ne ei halua kotiin. Ruoka on liian kuumaa ja sitten se on kylmää. Maitoa on mukissa liian vähän ja sitten ei jaksetakaan juoda. Kun tätä hulabaloota kuunnellessa yhden lapsen suusta päivittäin voi äidillä tai isillä mennä hermot, meillä ei saa mennä hermot. Ei vaikka kymmenen lasta itkisi ja huutaisi eikä tottelisi ollenkaan. On kasvatettava rakastaen, mutta ei saa rakastaa kuin omaansa.
Jokaisella lapsella on myös vanhempi tai joku aikuinen joka huolehtii. Eli joku joka tuo lapsen luoksemme aamulla ja vie sen illalla omaan kotiin leikkimään. Aamulla ei oikein viitsisi mennä liikaa lasta halailemaan, ettei äiti loukkaannu. Ei voi olla liian etäinen ettei vaikuta siltä ettei kiinnosta. Jos kysyy onko lapsi syönyt aamupalan voi vastaus olla mitä vaan. Tai sitten ei vastata, vaan nakataan lapsi äkkiä eteiseen sininen Nalle Puh- reppu kädessä. Kun itsellä on niin kiire töihin.
Kun lapsen on aika mennä kotiin, saa jo olla lähellä lasta. Ollaan koko päivä touhuttu. Mutta yleensä lapsi torjuu hoitajan samantien kun oma aikuinen tulee eteiseen. Hymy nousee korviin asti ja juostaan syliin. Joskus, vain joskus, hoitaja voi tuntea kateellisuusta. Mutta se menee samantien ohi. On aika kertoa päivästä. Lapsi söi aamupalalla kaiken puuron, mutta lounaalla vain perunan. Välipalalla oli kova jano ja päiväunilla pissatti. Lapsi vei toisen lapsen punaisen lapion ja istuttiin arestia. Jos käy hyvin, vanhempi on mukava. Juttelee, hymyilee ja nauraa. On vakava kun on sen aika. Mutta joskus vanhempi on ”hankala” (kyllä, me luokitellaan teitä) ja vuorovaikutus on hankalaa.
Mutta parasta työssä on kun lapsi kapuaa syliin, hymyilee ja pussaa. Tai kun lasta itkettää ja joku meistä tarhatädeistä on siinä. Juuri sillä sekunnilla kun itku alkaa ja on siihen asti, kun itku loppuu. Aikaa löytyy ja lapsi on iloinen. Tarhatäti vielä iloisempi. Parasta on leikkiä lapsen kanssa automaton äärellä, kun lapsi toteaa yllättäen ettet olekaan paska ope vaan ihan ok. Entä ne hetket, kun aluksi ujo lapsi alkaakin höpöttää ja leikkiä muiden mukana? Ne, kun nirso lapsi syö ensimmäisen kerran lautasensa tyhjäksi? Kun ulkomaalaistaustainen lapsi oppii uuden sanan suomea? Kun huomaa, että oma työ on tärkeeä? Silloin sitä muistaa miksi sinne kouluun lähti ja miksi niitä pikkutyranneja rakastaa niin paljon. Vaikka ne ei olekaan omia.