Eihän se lapsen tulo juurikaan elämää muuta. Siinä se menee, ja arkikin rullaa tavallisesti. Huomaan sanovani tätä ystävättärelleni aina kun he utelevat silmät pyöreinä sitä muuttaako lapsi todellakin niin paljon sitä elämää ja parisuhdetta.
Eihän se muuta ei, ja siinä se taapero temmeltää aina niin iloisesti vieressä.
Onhan siitä lapsesta niin paljon seuraakin.
 

Eilen todellisuus iski vasten kasvojani.

Vietin ensimmäistä yötä yksin seitsemään kuukauteen. Olin lähes hysteerinen kun mistään ei kuulunut ääntä. Pinnasänky loisti tyhjyyttään ja itkuhälytinkin oli pimeänä. Ei sielun sielua. 

Eihän se elämä muutu? Kesti tovin ennenkun ymmärsin ettei kotona tarvitse hiiviskellä, eikä jokaista astian kolahdusta tarvitse pelätä. Televisiossa voi olla ääntäkin normaalia enemmän (normaalisti äänen voimakkuus tasolla 2-3) ja ääneen saa nauraa pelkäämättä että toista herättää kesken yöunien. Makuhuoneeseen voi yön pimeinä tunteina kömpiä tömistellen. Ei tarvitse hiipiä sänkyyn ja h-i-t-a-a-s-t-i vetää peiton korviin. Puhelimellakin voi leikkiä, ja ipadilla surfailla hyvillä mielin. Ei tarvitse tehdä sitä peiton alla salaa.

Herään pirteänä puoli kymmeneltä, keitän kahvia ja nautin. Toisalta tunnen pahaa oloa siitä että olen itsekkäästi jättänyt pojan mummilaan. Mietin saako poika traumoja, tunnistaako hän kotiin tullessaan äitiään. Ja kostaako hän tämän minulle vielä teininä?
Lasken kellosta ettemme ole olleet erossa vielä edes vuorokauttakaan. Sinä aikana olen saanut tuntea tunteiden vuoristorataa laidasta laitaan. Olen milloin nauttinut omasta rauhasta, hymyillyt iloisesti kun olen kerrankin saanut nukkua mieheni kainalossa niin kauan kun huvittaa. Mutta taas toisena hetkenä olen itkenyt, katsonut vauvakuvia syntymästä nykyhetkeen, itkenyt lisää. Soittanut pari hätäistä puhelua mummilaan ja katsellut niitä kolmeakymmentä eri videota pojasta. 

Ja hokenut mantran lailla ”ei koskaan enään yli vuorokautta’. Mamma ei kestä enään!’

Muuttiko lapsen tulo sitten elämää? Kyllä. Niin parisuhdetta kun myöskin äitiä.