Koin ensimmäisen vauvakuumeeni 19-vuotiaana. Vauvakuume alkoi, kun eräs kuukausi panikoin, olenko raskaana. Panikointi muuttui muutaman päivän päästä toiveeksi. Ja toive pettymykseksi, kun kuukautiset alkoivatkin. Sen jälkeen yritin käännyttää silloisen poikaystäväni lapsentekohommiin.

Onneksi hän ei siihen suostunut. 

Myöhemmin vauvakuume on nostanut satunnaisesti päätään samanlaisissa tilanteissa tai tilanteissa, kun on tuntunut, ettei elämällä ole mitään muutakaan järkevää annettavaa. Pahimmillaan vauvakuume on ollut juuri sellaisissa kohdissa, kun ei ole ollut selkeää suuntaa – kun ei päässytkään opiskelemaan alaa, jota halusi tai ei oikein edes tiennyt, mitä haluaa. 

Noihin aikoihin luin kaikkia mahdollisia vauvakuumekeskusteluja, joissa naiset mittailivat aamulämpöjään, vertailivat limojaan, joivat greippimehua, toivottivat plussatuulia – plussasivat tai pettyivät. Luin kaiken mahdollisen raskaudesta ja varsinkin raskauden ensioireista. Kuumeisessa mielessä ensioireet tuntuivat sopivan aina omaan tilanteeseen, vaikkei raskautuminen ollut kuin teoreettinen mahdollisuus. Että jos kuitenkin se kondomi olisi pettänyt. Olisipa se pettänyt…

Olla edes äiti, sehän on jotain se.

Vaan ei. Koskaan en ole ollut raskaana, en ainakaan niin, että olisin saanut tietää. Tiedän kuitenkin, miten kivuliaalta ja fyysiseltäkin vauvakuume voi tuntua. Se on raastavaa. Pahimmat vauvakuumeeni olen kuitenkin kokenut aina täysin epäsopivissa elämäntilanteissa ja väärien ihmisten kanssa. Vauvakuume on aiemmin ollut epätoivoinen yritys saada elämään järjestystä, saada jotain pysyvää. Jälkikäteen en voi kuin kiittää itseäni ja erityisesti entisiä poikaystäviäni. Itseäni siitä, että en yrittänyt kepulikonstein tulla raskaaksi ja poikaystäviäni siitä, etteivät he innostuneet lisääntymään kanssani.

Olen toki pienimuotoisia vauvakuumeita kokenut nykyisen miehenikin kanssa. Elämä on kuitenkin ollut viime vuosina hyvin johdonmukaista, suunnitelmallista jopa, joten satunnaisille vauvakuumeille ei ole ollut tilaa. Viimeksi vauvakuume iski kuitenkin viime kesänä, kun sain kuulla, ettei määräaikaista työsuhdettani jatketakaan. Työskentelen alalla, jolla työllistyminen on asuinpaikkakunnallani haastavaa ja pelkäsin, että työllistymiseen voi mennä vuosia. Teimme hätäisen päätöksen, että alamme yrittää lasta. Uskottelimme itsellemme, että työttömänä on hyvä hoitaa lasta eikä aukko CV:ssä näytä niin pahalta, kun kertoo olleensa kotona hoitamassa lasta. Ehkä työllistyminen olisi jopa helpompaa, kun olisi jo lapsen tehnyt eikä olisi vain tikittävä aikapommi työnantajan silmissä.

Keksimme paljon hyviä syitä, miksi lapsi olisi tervetullut. Lapsen yrittäminen alkoi kuulostaa järkevältä, vaikka oikeastaan tilanne taisi oli sama kuin aiemmissakin vauvakuumeissa: oman elämän epävarmuuden myötä ajatus lapsesta heräsi aivan uudella tavalla eloon. 

No. ”Yritimme lasta” noin viikon, kun sain kuulla uudesta työpaikasta. Vauvakuume ja sen myötä yritys loppui siihen. Siitä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että se oli nerokas suunnitelma siinä hetkessä, kun työllistyminen ei ollut millään tavalla varmaa. 

***

Menemme naimisiin parin kuukauden päästä.

Olemme aina puhuneet, että viimeistään kun olemme valmistuneet, vakitöissä ja naimisissa, lapsi saa tulla. Tuon päivämäärän voi nyt osoittaa kalenterista. 12.8.2017. Silloinko alamme oikeasti yrittää? Silloinko reilun kymmenen vuoden vaiheilevan vauvakuumeen saa päästää irti? 

Silloin ei ainakaan ole mitään (itse kehiteltyjä) syitä olla yrittämättä. 

Jos rehellisiä ollaan, minua pelottaa.

Minua pelottaa, etten tulekaan raskaaksi. Minua pelottaa, että tulenkin heti raskaaksi. Minua pelottaa keskenmeno. Minua pelottaa lapsettomuus. Minua pelottaa, että voin pahoin koko raskauden. Minua pelottaa, että menetän kroppani. Minua pelottaa synnyttää. Minua pelottaa koliikki. Minua pelottaa synnytyksen jälkeinen masennus. Minua pelottaa, ettei lapsi olekaan terve. Minua pelottaa, että mieheni pettää ja jättää, kun ei kestä vauva-arkea. Minua pelottaa, että menetän ystäväni ja elämäni. Minua pelottaa lapsen murrosikä. Minua pelottaa, etten voi suunnitella, mitä tapahtuu. Minua pelottaa, että menetän järkeni.

Minua pelottaa avata se pandoran lipas.

Mutta toisaalta.

Olla äiti. Se olisi jotain se.