Olen yksin, vaikka en olekaan
Tää on ensimmäinen kirjoitukseni tänne. Oon päihderiippuvaisen 26 vuotiaan pojan äiti. Oon läheisriippuvainen ja mielenterveyspotilas. Oon äiti joka pelkää menettämistä, totuutta ja jopa kännykkää. Oon tunteiden vanki; pelko, hätä, huoli ja suru, viha, toivo ja rakkaus jyllää ympyrää päivästä toiseen ja viikosta kuukauteen. Oon äiti joka tuntee itsensä liian pieneksi ja avuttomaksi tän kaiken kokemansa keskellä. Olen yksin, vaikka en olekaan. Kaltaisiani äitejä on ihan liikaa.
Kirjoitan siksi, koska tää asian on vaiettu salaisuus. Tää koskettaa liian monia meitä äitejä, isiä, siskoja ja veljiä, isovanhempia sekä riippuvaisten ystäviä. Tää koskettaa liian monia ja liian monet kärsivät tästä raastavasta tuskasta, niin läheiset kuin riippuvainenkin. Oon vuosien varrella huomannut että läheisen ja riippuvaisen pelot, tuskat ja huolet ovat hyvin samanlaisia, vain eri näkökulmasta katsottuna.
Selvitän sulle muutemin lausein mitä noi yksittäiset sanat tuolla ylhäällä tarkoittavat mulle.
Läheisriippuvuus on sana jonka kuulin tai ymmärsin sen merkityksen vasta puolitoista vuotta sitten. Oon LÄHEISPIIPPUVAINEN oikein isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. Oon äiti, joka yrittää auttaa poikaansa keinoja kaihtamatta. Valmiustila on päällä 24/7. Oon valmis auttamaan aina. Kun soitto tai viesti tulee, en pysty kieltäytymään, silloin lähdetään hakemaan sairaalasta 250 km päästä, viemään päihdeklinikalle, katkoon tai hoitoon, pelastamaan hänet. Oon valmis ottamaan hänet kotiin nukkumaan, rauhoittumaan tai ”piiloon”. Oon valmis antamaan rahaa ”ruokaan” tai milloin mihinkin ”tarpeelliseen” hankintaan. Teen kaikkeni, autan, autan ja autan saamatta vastapalvelusta. Uskon kerta toisensa jälkeen katteettomiin lupauksiin, ennen kuin ymmärsin että se on vain sanan helinää. Oon kuin partiopoika, aina valmiina.
Mielenterveyspotilas on sana, joka ehkä kuulostaa monien korviin kalskealle. Niin se vaan on ja tunnustettava totuus. Tää pelossa elettävä elämä kuormittaa ja vie voimia uupumiseen asti. Meni kauan ennen kuin myönsin, mistä tää kaikki johtuu. Ymmärryskin auttaa kun tunnustaa sen. Onneksi oon hyvää hoitoa ja apua saanut itselleni, ystäviä unohtamatta jotka jaksavat kuunnella miua.
Kännykkäpelko, on pelko, jota moni ei lie oo kokenut. Kun puhelin soi ja tuntematon numero pirisee. Ensimmäinen ajatus, mitä nyt on sattunut tai tapahtunut. Kädet alkaa täristä ja hiki valua. No lopun arvaatkin, joko kaikki menee hyvin tai sitten ei.
Menettämisen pelko on ihan kamalinta. Se hiipii koko aja rinnallani, välillä päätään nostaen ja sipittäen korvaani jatkuvasti, välillä saan sen karistettua matkasta hetkeksi. Pelko sitä, mitä tulee tapahtumaan tai ei tule. Pelko siitä, mitä ei tiedä tai tietää. Pelko siitä, milloin viimeinen viesti tulee tai oveen koputetaan ja siellä seisotaan lakki kourassa. Pelko siitä, että näin tapahtuu ja kaikki päättyisi, mutta pelko siitä ettei vain niin kävisi.
Viha, toivo ja rakkaus kolme hyvin erilaista tunnetta, mutta miä voin kokoa ne kaikki kerralla. Vihaan, toivon ja rakastan poikaani yhtä aikaa. Vihaan kun mulle ei vastaa puhelimeen päiväkausiin. Vihaan kun tiedän että rahat hävisivät kaikki muutamassa päivässä. Vihaan kun tiedän kuinka minulle valehdellaan jatkuvasti.
Toivon että kaikki muuttuisi paremmaksi. Toivon että olisi yksi selvä päivä, sitten kaksi ja kolme. Toivon hänelle iloisia ja positiivisia onnistumisia, toivoa paremmasta ja toivoa siitä että ymmärtää hakeutua hoitoon. Toivon valoa tunnelin päähän. Toivon että joskus voisin kuvitella tämän olleen vain pahaa unta.
Rakkaus mitä se on? Onko rakkaus välittämistä, auttamista ja kannustamista. Onko rakkaus sitä että muuttuu välinpitämättömäksi ja ”jättää” lapsensa, vaikkakin rakastaa että sydän rinnassa riutuu. Rakastan, rakastan ja rakastan mutta raittiiksi siua en voi rakastaa.
Muista, äiti rakastaa siua aina.
Tää oli pieni alustus tähän blogiin Äidin huumehelvetti. Haluaisin että tää avaa silmiä monelle niille jotka eivät asiasta tiedä tai tietävät. Avaa silmiä henkilöille jotka päättävät asioista ja voivat vaikuttaa tulevaisuudessa sairauteen nimeltä päihderiippuvuus, sen hoitoon, laatuun ja kehittämiseen. Tämä on kasvava ”kansantauti” joka koukuttaa jatkuvasti nuorempia ja nuorempia lapsiamme. Huoli on kova, räjähtääkö tämä kohta käsiin vai onko jo räjähtänyt? Päihderiippuvuus on sairaus jota kukaan ei varmasti itelleen halua. Sairaus jota ei kunnolla ymmärretä tai hoideta.
Ensimmäisenä kun ajattelin alkaa kirjoittaa blogia päihderiippuvaisen äidin näkökulmasta kerroin asiasta pojalleni Otolle. Sain Otolta suostumuksen kirjoittamiseen ja luvan kirjoittaa omilla nimillä. Kiitos Otto rohkeudesta. Toivon että joskus vielä kirjoittaisit omia mietteitäsi myös tänne.
Niin kauan on toivoa kun on lämää.
Äiti Johanna