Katon peiliin ja itken
Edellisen kirjoituksen tapahtumasta on melkein kolme vuotta. Sen jälkeen on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Välillä tahto ja luonteenlujuus ovat heränneet Otossa ja toivonkipinä Äitissä. Välillä on oltu niin pohjalla, että sitä on vaikea ymmärtää. Pohjalla, niin pohjalla myö molemmat. Syvä masennus on saanut vallan mielessä ja kehossa. Koskaan en oo kuitenkaan lakannut toivomasta ja uskomasta, että vielä jotakin hyvää tapahtuu ja kaikki muuttuu. Näissä seuraavissa blogeissa kerron tunteista, ajatuksista ja ”tarinoita” oikeesta elämästä tuosta päivästä eteenpäin, milloin tiesin, että elämä ei oo enää ennallaan.
Kun huoli, hätä ja tuska ovat suurimmillaan, jaksan aina. Jaksan aina kun tarvitaan. En voi olla jaksamatta. Luulen viimeiseen saakka, että kun hoitopaikan ovi kolahtaa kiinni niin jatkan ”normaalia” elämää. Sitä normaalia elämää mikä oli tänne tullessakin, mutta romahdan. Romahdan aina kun paine hellittää. Luulen että meen töihin, jumppaan tai kauppaan ihan normaalisti, olethan siä hoidossa ja turvassa. Turvassa siellä ja voin hengittää rauhassa vailla pelkoa. Ovi kolahtaa kiinni ja kävelen autolle. Tuntuu että jalat pettää alta ja sydän hakkaa, en saa henkeä, oksettaa. Taas sama juttu, tää toistuu aina.
Soitan akuuttityöryhmään mistä saan apua ensimmäisenä. Ihania ihmisiä, kiitos teille kaikille! Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun soitan. Soitan ja saan apua, ensihoitoa, balsamia haavoihin, joita kukaan ei näe. Niitä ei voi nähhä kukaan, ei kukaan koska itekään en niitä näe. Olisi vaan paljon helponmaa jos haavat näkyisivät. Jos näkyisivät, jokainen ymmärtäisi. Jokainen ymmärtäisi, että haavat pitää hoitaa kuntoon, jotta voi taas jatkaa normaalisti. Mikä onkaan miun normaalisti? Miä jatkan elämää sairaslomalla normaalisti näkymättömien haavojeni kanssa. Ehkä viikoksi tai kuukaudeksi, sitä ei voi vielä tietää!
Välillä tuntuu että mikään aika ei riitä toipumiseen. Välillä itken ja huudan itekseni kotona nurkassa johon lyyhistyn. Välillä vaan nukun vällyjen välissä kissojen kanssa ja toivon, että yö olisi aina. Välillä pelkään ihmisiä ja puhelinta, jos joku soittaa ja kyselee. Kyselee asioista joista yleensä avoimesti puhun, mutta nyt en jaksa. En vaan jaksa. Päiväkausia makaan kotona saamatta mitään aikaiseksi. On jo suuri ponnistus päästä aamulla suihkuun ja pukeutua. Yritän kuitenkin joka päivä saavuttaa jotakin suurta imuroida, pestä pyykkiä, tyhjentää tiskikone tai käydä happihyppelyllä. Yksi asia per päivä, muuta en jaksa. En jaksa en pysty enkä halua nähhä ketään, en uskalla. En uskalla mennä ees kauppaan. Haluan vaan olla kotona ja nukkua, käpertyä peiton alle. Toivon etten herää…
Joskus selviän viikolla tai muutamalla päivällä. Joskus tuntuu, etten selviydy ollenkaan. Kuukauden tai kahdenkin sairausloma tuntuu liian lyhyelle. Toipuminen vie aikaa. Onko syy näkymättämissä haavoissa, joita ei oo paikattu tarpeeksi hyvin. Joita on paikattu masennuslääkkeillä, mielialalääkkeillä, unipillereillä ja terapialla. Terapialla joka on auttanut ymmärtämään näitä haavoja ja niiden syvyyttä. Syvyyttä joka on kertynyt vuosien varrella ja jättänyt arpia sekä arpikudosta kehooni. Paraneeko kehoni enää koskaan ennalleen? Jääköhän nuo näkymättömät haavat ainiaaksi? Mitä ne ovat tehneet miulle? Mietin oonko enää miä?
En, en oo enää miä, siitä oon varma. Miä oon kokeillut kaikkia ”lääkkeitä”. Lääkkeitä joista lääkäri on varoittanut. Lääkkeitä jotka tuovat aina vai huonomman ja huonomman olen hetkellisen helpotuksen jälkeen. Sen hetkellisen helpotuksen oon saanut viinistä ja unitableteista tai niitä sekoittamalla. Kerran olin niin sekaisin että en tiennyt missä on maa ja missä taivas. Pelottavaa, mitä hittoa teen? Tää on loputtava! Oonko miä ajautumassa samaan jamaan kuin Otto? Ajautumassa samaan helvettiin, mistä Otto yrittää päästä pois. En voi, en missään nimessä. Tää on loputtava! Otan itteeni niskasta kiinni, katon peiliin ja itken, itken, itken, itken.
Niin kauan on toivoa kun on elämää.
Äiti Johanna