En syytä ketään, koska syyllistä ei ole
Varmasti moni ajattelee, että millainen oli Oton lapsuu? Huono, sellainen, että ei olla rakastettu, tuettu tai kannustettu? Ei olla oltu läsnä? Vanhemmat ovat hulttioita ja yhteiskunnan pohjasakkaa?Vanhemmat, jotka eivät ole olleet lasten tukena, vaan eläneet omaa elämään päihteiden valtakunnassa tai omassa kuplassa?
Näin ei ole, vaikka itse sanonkin. Meille lapset eivät ole itsestään selvyys. Meille lapset ovat lahjoja, joita kauan odotettiin ja toivottiin. Lapset jotka eivät tulleet kun haluttiin, vaan saimme heidät, kun tarpeeksi jaksettiin odottaa.
Jos uskallan sanoa, Oton lapsuus oli onnellinen. Vai kuinka Otto? Miun äitiys oli onnellinen ja on onnellinen. Meidän perhe oli ja on onnellinen. Tavallinen perhe, joka eli ja elää tavallista elämää, sitä normaalia elämää lasten kanssa. Retkeiltiin, leikittiin, luettiin iltasadut ja rakastettiin kaikki toisiamme. Isovanhempia unohtamatta, jotka ovat aina olleet tukena ja apuna. Antaneet lapsille paljon sellaista, mitä me emme pysty antamaan. KIITOS! Samoin ystävät ja kaverit, ne kaikki yhteiset päivät, illat ja viikonloput, jolloin saimme olla kanssanne. Lapset leikki keskenään ja aikuiset saimme olla rauhassa 
Eihän tallaisesta perheestä kasva nuoria, aikuisia joilla on ongelmia, ongelmia, nimeltä päihderiippuvuus. Ei kasva, ei kasva vaikka kasvaakin. En pysty vaikuttamaan kaikkeen, vaikka haluaisinkin.
Milloin se alkoi? Sitä en tiedä, mutta uskallan arvella. Otto oli ja on aina ollut aktiivinen kaveri. Kaveri, jolle sattui ja tapahtui enemmän kuin laki salli. Aktiivinen kaveri, jolle löydettiin jossakin vaiheessa kirjaimet ADHD. Luulen, että se alkoi teininä ja omaan huonoon oloon lääkityksenä. Kokeilun haluna, jotakin uutta kohtaan, jota ei ole ennen kokenut. Jotain, jolla saa hetkelliseksi pahan olon pois. Sitä en silloin ymmärtänyt, mutta nyt ajatus on palannut näihinkin vuosiin. Muistan, kun Otto ei voinut nukkua kuin radio auki, korvia tinnitti ja uni ei tullut. Muistan, kun Otto heräsi yöttä ja huusi kuin riivattu, muistamatta aamulla mitään. Se pelotti. Muistan, kun teininä Otto lähti kaupungille, niin puhelin oli aina hollilla, josko jotain tapahtuu? Ja niinhän kävi useasti. Muistan myös sen, että kotia sai aina tulla. Sitähän en tiedä uskallettiinko, kehdattiinko tai haluttiinko tulla, mutta ovi oli aina auki, niin omille lapsille kuin kavereillekin. Kaveria ei jätetä!
Meillähän on kolme lasta, jotka kasvatimme kaikki samalla lailla. Te kaikki kolme tulitte tuomaan iloa elämään 1,3 vuoden sisällä. Eli olitte lähestulkoon kolmoset. On siis kaksospojat ja sisko yksönen. Sama kasvatus, samat tavat, sama kuri ja järjestys, se sama perhe meille kaikille. Kuitenkin kaikki olette omia persoonia. Hyvä niin!
Kaikkiin asioihin en voi vaikuttaa, vaikka haluaisikin. Halut ja teot ovat ihan eri asia. Jotakin voi myös oppia vuosien varrella. Siihen mihin voi vaikuttaa ja siihen mihin ei. En syytä itseäni. Ei syytä Ottoa. En voi, en halua syyttää ketään, koska syyllistä ei ole. Ainakin yhden hyvän asian haluan sanoa, vaikka niitä on montakin. Otto ei ole koskaan syyttänyt miua. Ei koskaan! Et koskaan sanonut tai huutanut miulle, et koskaan arvostellut tai painostanut, että vika on miussa. Olet ainoastaan ääneen miettinyt, miksi tämä tuli miulle? Tämä sairaus nimeltäään päihderiippuvuus, jota kukaan ei halua itelleen. Enemmin olet ollut hiljaa, silloin kun menee huonosti. Silloin et halunnut olla yhteydessä puhelimitse tai nähdä, et halunnut olla tekemisissä, sinä suojelit minua. Olet sanonut vaan, että on parempi ÄITI näin, parmpi että et tiedä.
Olisiko silloin pitänyt ite ymmärtää jotain? Jotain, jota olisi voitu tehdä ja auttaa. En halua edes miettiä, pohtia asiaa tai syyttää itseäni, koska se ei auta mitään. Ei auta, vaikka kuinka pohtisin ja märehtisin. Nyt en voin muuta kuin auttaa sinua Ottoa, siinä missä itse haluaa. Kukaan ei voi auttaa toista raittiiksi. Se pitää lähteä omasta halusta. Siitä halusta raitistua ja kokea tämä ihana elämä uudelleen. Uudella tavalla. Siihen ovat kaikki mahdollisuudet Otto. Hyvällä tiellä ollaan!
Niin kauan on toivoa kun on elämää
Äiti Johanna