Mahtisaari

Olen aina ollut Ahtisaari-fani. Vuoden 1994 presidentinvaalit olivat ensimmäiset, joissa sain äänestää, ja muistan vieläkin sen valinnan tuskan, kun olisin nii-in halunnut antaa ääneni naiselle, mutten vain voinut kannattaa pikkuporvarillista oikeistolaispuolustusministeriä demaridiplomaatin sijaan. Oi niitä aikoja. Sittemminkään en ole joutunut valintaani katumaan. Faniuttani vielä lisää hitusen se, että yksi hyvä ystäväni ja pari opiskelukaveria on töissä Ahtisaaren lafkassa ja he tekevät elääkseen aivan huikeaa rauhanvälitystyötä. Miettikää nyt, olla nyt työssä ihan oikeasti maailmanparantajana!

Ahtisaari kävi eilen puhumassa Lontoossa, LSE:ssä eli London School of Economyssa. Täysi tupa (minä tietysti mukaanlukien) kuunteli, kun yliopiston rehtori Craig Calhoun haastatteli häntä konfliktiensovittelusta ja rauhanprosesseista, joihin hän on pitkän uransa aikana osallistunut. Ahtisaari mm. kertoi, että omasta mielestään hän on urallaan onnistunut parhaiten Namibian itsenäisyysprosessissa, jo pelkästään siksi, että se kesti niin julmetun kauan (13 vuotta) ja junnasi niin pitkään paikallaan. Myös Kosovon itsenäistymistunnustelut olivat korkealla Maran parhaimmat hetket -tilastossa. Toisaalta kaikkein vaikeimmat hetket koettiin nekin Namibian pitkällä keikalla.

Kuva: Suomen Lontoon-suurlähestystö

Yleisö, josta arviolta 2/3 oli opiskelijoita ja loput meikäläisen kaltaisia random-faneja, yliopiston henkilökuntaa ja toimittajia, kyseli Ahtisaarelta tietysti eniten tämänhetkisistä maailmanpolitiikan kuumista perunoista ja miten hän ratkaisisi ne.  (Hmm, mikä kielikuva…) Syyrian tilanteesta hän sanoi pettyneensä siihen, etteivät länsimaat olleet missään vaiheessa ehdottaneet tai valmistelleet demokraattista ratkaisua, uusia vaaleja ja Assadin auttamista syrjään vallasta ilman kasvojenmenetystä. Nyt se on jo liian myöhäistä, kun maa on liukunut somaliamaiseen sotaherravaltaan. Kyproksesta Ahtisaari myönsi, että EU taisi oppia läksynsä salliessaan Etelä-Kyproksen liittyä EU:hun ilman turkkilaista Pohjois-Kyprosta; jos saaren puoliskojen yhdistyminen olisi ollut liittymisen reunaehto, se olisi jo koettu. Ahtisaari on muuten Turkin EU-jäsenyyden kannalla, mielenkiintoista. Itse suhtaudun siihen paljon epäluuloisemmin.

Maailmanpolitiikan realiteeteista Ahtisaari sanoi, että olkoon rauhanprosessi missä ja keiden välillä tahansa, jollei USA:n hallitusta saa neuvottelujen taakse, sovittelijat voivat saman tien pakata laukkunsa ja lentää kotiin. Eikä sovittelijan tärkein ominaisuus suinkaan ole puolueettomuus vaan rehellisyys: puolueettomuus on liki mahdotonta hankalissa tilanteissa, joissa osapuolet ovat voineet syyllistyä hurjiin rikoksiin, mutta rehellisyydellä voi onnistua saamaan kaikkien osapuolten tuen.

Joku sivistynyt brittikuuntelija vielä kysyi perussuomalaisten vaalimenestyksestä, oliko Mara huolissaan äärioikeiston kasvusta Suomessa. Ahtisaari vastasi, ettei persujen kannatuksen kasvu ollut hänestä huolenaihe: se oli parin henkilön henkilökohtaiseen kannatukseen nojaava protestiliike yhteiskunnan tämänhetkisiä oloja vastaan, ei niinkään dogmaattisesti EU:n tai maahanmuuton vastainen kansanliike.

Loppukaneettinaan Ahtisaari vielä kehotti Suomea ja pohjoismaita ”kauppaamaan” tasa-arvoon perustuvaa ja kansainvälisissä vertailuissa niin mainiosti menestyvää koulutusjärjestelmäänsä ulkomaille, sekä vakuutti, että kaikki kansainväliset konfliktit on ratkaistavissa. (Oma kommenttini tuohon: Katsokaa vaikka Somaliaa! Kuka olisi uskonut vielä viisi vuotta sitten, että sinne alkavat oikeasti jotkut hurjat jo palata pistämään bisneksiä pystyyn? Me Miehen kanssa odotetaan, josko Somalian sukellusvesille alkaisi päästä vaikka vielä tällä vuosikymmenellä…)

Also sprach Ahtisaari. Hykerryttävää oli myös huomata, ettei häntä vaivaa turha suomalaistyyppinen vaatimattomuus, vaan Nobel-voittajan suvereeniudella hän tiputteli ”hyvien ystäviensä” nimiä maailmanpolitiikan huipulta, muistutti kuuluvansa Mandelan vanhimpien neuvostoon ja arvosteli muiden rauhan-Nobel-palkittujen kuten EU:n ja Obaman ansioita. Ihan oikein! Isonkin kissan häntää on välillä vähän nostettava, ainakin jos yleisö on parikymppisiä opiskelijanplanttuja, jotka vielä kakkivat vaippoihinsa Namibian pyristellessä irti Etelä-Afrikan ikeen alta. ;-)

Ah, ollapa nuori… Nyt jos olisin vielä yliopistoikäinen, pyrkisin niin paljon kunniahimoisemmin rauhansovittelu-uralle. Piti minusta ennenkin tulla isona YK:n pääsihteeri, mutta oho, kun elämä tuli väliin…