Neuvolassa raskausviikolla 34
Neuvolassa on taas käyty. Liki tunnin sain odottaa puheille pääsyä, hohhoijaa, ja sitten kun vihdoin ovi aukeni, olin jo niin ärsyyntynyt, että unohdin kysellä puolet kolotusaiheisista kysymyksistäni. Oh well.
Sama kätilö kuin ensimmäisellä neuvolakerrallani, Carol, ja hän kyllä pyyteli kovasti anteeksi jonotusaikaa – ja kieltämättä en ollut koskaan nähnyt äitiysklinikan odotushuonetta niin täynnä, mikä lie ollutkaan syynä.
Juttelimme enimmäkseen synnytyksestä: kyselin voisiko supistusten alettua ja sairaalaan soitettuani labour wardin ainoan allashuoneen jotenkin varata, mutta kuulemma ei, se on ’first come, first served’ koska supistuksien alettua on vielä ihan mahdotonta sanoa, milloin synnyttämään varsinaisesti päästäisiin. Kysyin myös, onko UCH:ssa epiduraalipumppuja: kuulemma kyllä, epiduraalia saa itse annostella ja monet pystyvät sen myötä synnyttämään suht’ pystyasennossa. Carolinkin mukaan liikkuminen ja pystyasennossa pysyminen olisi hyväksi synnytyksen aikana.
Sanoin synnytyksen käynnistämisen painavan mieltäni ja kyselin, olisiko lapselle mitään riskiä siitä, jos 37. viikon jälkeen alkaisin kaikenmaailman poppakonsteilla yrittää käynnistää synnytystä ominpäin. Carol naurahti, että ei ollut, siitä vain syömään tulisia ruokia, kävelemään rappusia ylösalas ja sekstaamaan estottomasti. (Muita ideoita, arvon lukijakuntani?) Jos käynnistykseen päädyttäisiin, yleensä aloitettaisiin mekaanisella ärsytyksellä, ballongilla tai supolla; oksitosiinitippaa käytettäisiin vasta, jos niistä ei olisi apua.
SF-mitta oli 38 cm, eli muksu on edelleen iso viikkoihin nähden. Kuunneltuaan dopplerilla sydänääniä Carol veikkasi, että Eddie makasi kohdussa pää alaspäin mutta kasvot eteenpäin. Hyvinkin mahdollista, niin paljon beiben liikkeitä tunnen ja näen vatsan päältäkin, enkä useinkaan ole tuntenut potkuja kylkiluihin tai virtsarakkoon. Kyselin, miten vauvaa voisi rohkaista kääntymään raivotarjontaan: kuulemma nelinkontin pyllistely (’downward dog’ joogaajien kielellä) saattaisi auttaa. Huh, pääsenköhän enää edes kömpimään siihen asanaan?
Paino on sairaalavaa’an mukaan nyt siirtynyt sille kammotulle kasilla alkavalle kymmenluvulle. No, edelleenkään en omasta mielestäni näytä ihan järkyttävän turvonneelta, sormuksetkin mahtuvat yhä sormiin, joten kaipa painonnousu on vain siedettävä. Verenpaine oli edelleen normaalilukemissa (111/66). Verikokeet tehtiin, niitten tulokset saanen postissa lähipäivinä.
Valitin jälleen kerran pahenevia häpyluukipuja ja sain Carolilta printin, jossa ehdotettiin, miten kipuja voisi ehkäistä raskauden aikana, synnytyksessä ja sen jälkeen. Ylimääräistä kävelyä ja rappusissa ravaamista pitäisi välttää, jalkoja ei saisi istuessa ristiä, sukat ja kengät pitäisi panna jalkoihin istuen, maate pitäisi käydä varovasti polvet yhdessä, nostelua pitäisi rajoittaa, ja vatsa-, pakara- ja lantionpohjalihaksia pitäisi käyttää apuna asentoa vaihtaessa. Kipua voisi myös turruttaa pyyhkeeseen käärityllä jääpakkauksella enintään 10 minuuttia x 3/päivä. Ihan järkeenkäypää. Välillä olen ottanut kipuun parasetamolia, mutten ole kyllä varma, onko sillä ollut mitään vaikutusta. Synnytyssuunnitelmaan pitäisi kuulemma kirjata isolla, että kärsin PGP:stä (Pelvic Girdle Pain), ja ennen synnytystä mitata kotona, miten leveälle voin jalat levittää ilman kipua.
Aikataulun liukumisen takia stressasin myöhästyväni seuraavasta tapaamisesta eli hakemasta anoppia kaukobussiasemalta, joten unohdin sitten tosiaan kysyä muista krempoistani: tällä viikolla olen saanut pientä näppyläihottumaa rintakehään, ja oikeassa kyljessä on sairaan kipeä (ehe) kohta, joka vaikeuttaa varsinkin sängyssä kääntymistä ja joka on tällä viikolla alkanut jomottaa istuma-asennossakin. Mietin, voisikohan sitä helpottaa jollain puuduttavalla geelillä… Kyseessä kun on varmaan vain venähtänyt jänne. Ehkäpä kokeilen jääpalapussia tähänkin vaivaan.
Muut krempat ovat entisellään: vasemman jalan suonenveto (olen tosin jo aika pätevä tunnistamaan alkuoireet ja osaan ehkäistä kunnon krampin tulon), alemman kyljen puutuminen nukkuessa, mistä syystä herään säännöllisesti aamuneljältä enkä yleensä saa enää kunnolla unta vaikka kylkeä kääntäisinkin, lisääntynyt hikoilu, tietysti ainainen vessassa ravaaminen. Uusina ahaa-elämyksinä viime viikoilla on tullut myös oikeanpuoleisen hartian kramppaaminen (syytän työstressiä) sekä näön huononeminen, varsinkin piilolinssejä käyttäessä. Tästä luin jo aiemmin, joten en ole huolissani – silmämuna kuulemma muuttaa sekin muotoaan raskauden aikana, mutta palautuu myöhemmin normaaliksi. Eikä tässä vielä sokeita olla.
Positiivinen ylläri on, että edelleenkään minulla ei ole närästystä, pahaa turvotusta, ummetusta, selkäkipuja (kop kop) eivätkä jalkanikaan ole kasvaneet ulos kengistä! Raskausarpia on edelleen vain pari pientä viirua rinnoissa. Iho tosin kutisee vähän enemmän kuin aiemmin. Kynnet kasvavat silmissä, karvat eivät niinkään.
Carol antoi kotitehtäväksi synnytyssuunnitelman kirjaamisen raskausrekisteriin ja muistutti vielä, että sairaalaan pitäisi soittaa mitä pikimmiten, jos säännölliset supistukset alkaisivat, alkaisin vuotaa verta tai lapsivettä, sikiön liikkeet lakkaisivat tai ylipäätään tulisi mitään uusia huolia. Tenttasin, miten pitkäksi aikaa vauvan liikkeet voi olla tuntematta ennen kuin siitä pitäisi huolestua – ja sain saman ympäripyöreän vastauksen kuin aiemmillakin kerroilla: jos itseäni alkaa huolettaa, jos vauvan päivittäinen liikerytmi tuntuu hiljenneen tai jos vatsaa ravistamalla tai vaikka tosi kylmää juomalla vauvaan ei saa liikettä. Hmm. Eddie kyllä liikkuu reippaasti varsinkin aina ruuan jälkeen ja iltakymmenen tienoilla, mutta kamalan vaikea minusta on kellottaa muksulle säännöllistä päivärytmiä. Ehkä en pistä sitä doppleriani ihan vielä kiertoon.
Seuraavaksi on taas kerran ultra ja lääkäripalaveri rv. 36 ja sen jälkeen buukkasimme vielä kätilötapaamisen rv. 38:lle. Melkein, melkein toivoisin, että ihan sinne asti ei päästä… Alkaa nimittäin jo hirvittää, minkähänlaisen DDR:läisen kuulamörssärin tulenkaan synnyttämään. Kaikki, ihan kaikki jotka ovat minua tällä viikolla nähneet, ovat muka-hauskasti kyselleet, että ihanko varmasti sieltä ei ole kaksosia tulossa. Sepä vasta suloinen yllätys olisikin, kaikkien näiden ultrien jälkeen.
Päivän masu: 34+2. Päivän kukka: kotikatumme kaunistus, meidän kärhö. Ja apua, melkein samat vaatteet kuin jo aiemmassa mahakuvassa!
P.S. Ja vieläkin ehtii osallistua blogiarvontaan! Puoleenyöhön asti aikaa tänään, kip kap.