Eddie (ja Eddien äiti) 2 kk
Meidän rääpäle täytti viime viikolla jo kaksi kuukautta. Ei enää mikään rääpäle ollenkaan!
Englannissa sekä vauvalle että äidille tehdään ”lopputarkastus” 6 – 8 viikkoa synnytyksestä. Eddie taisi olla omassaan seitsemän viikon ikäinen, eli käynti oli jo muutama viikko sitten. Silloin hän painoi 4 740 grammaa ja päänympärys oli 38 senttiä; pituutta ei edelleenkään mitattu, mutta terkkarisiskoni mittasi poitsun kotikonstein viime viikolla Suomessa ja sai tulokseksi piirun verran alle 60 senttiä. Veikkaan myös, että paino on Suomen dieetillä (=korviketta useaan otteeseen päivässä, kun en ehtinyt pumppaamaan) noussut nyt siihen viiteen kiloon.
Muuten pojun lääkärintarkastus oli aika nopea huitaisu, kestikin varmaan vain vartin. Kallo, silmät, sydän, lonkat ja kivekset tsekattiin. Lääkäri kommentoi, miten jäntevä ja vahva poika oli ikäisekseen – hän jaksaa jo pitää päätään pystyssä kohtuupitkiä aikoja ja potkuissakin alkaa olla voimaa niin, että housujen jalkaansaaminen on joskus ihan oikeasti vaikeaa. Poitsu kakkaa tätä nykyä varsin säännöllisesti viiden päivän välein, mikä ei tätäkään lääkäriä huolettanut. Helpottaahan se meidänkin elämää.
Viikko lääkärintarkastuksen jälkeen, päivälleen kahdeksanviikkoisena, Eddie sai ensimmäiset rokotuksensa: kurkkumätä-jäykkäkouristus-hinkuyskä-polioyhdistelmän ja hemofilus-pneumokokkiyhdistelmän piikkeinä reiteen sekä rotaviruksen suun kautta. Meidän reipas poika itki vähän piikitettäessä, mutta unohti jo kipunsa siihen mennessä, kun sai makean rotavirushuikan. Muutaman päivän rokotusten jälkeen poitsu nukkui hämmentävän pitkiä yö- ja päiväunia, mutta muita oireita niistä ei tullut. Äitikin selvisi pahemmitta traumoitta, vaikka lapsen lyhytaikainenkin kipu on kamalaa katsoa.
Emme muuten missään vaiheessa oikeasti edes harkinneet rokotteista kieltäytymistä: rokotteet suojaavat vain niin kauan, kuin reilu valtaosa väestöstä on immunisoitu. Täällähän on ollut aikamoinen kohu MMR-rokotteen (siis tuhkarokko-sikotauti-vihurirokko) mahdollisista yhteyksistä autismin syntyyn, mutta linkki on kai nyt jo osoitettu puppupuheeksi. Lisäksi me asumme seudulla, jonne on muuttanut paljon jengiä maailman eri kolkista (ja heikomman immunisaation maista), ja niinpä meidän kaupunginosassa vauvat saavat pyynnöstä myös tuberkuloosirokotteen. Sitä en ole vielä tullut Eddielle hakeneeksi, mutta meinaan kyllä.
Viime viikkojen aikana suurin ja vanhempien mielestä antoisin kehitysaskel on otettu hymyilemisen opettelussa: kyllähän Eddieltä muutama hymyksi tulkittu virne irtosi aiemminkin, mutta nyt niitä tulee jatkuvalla syötöllä ja vastauksena omaan virnuiluumme. Onko mitään parempaa! Hän on myös alkanut huitoa sitterin lelukaarta ja välillä (mutta harvemmin) leikkimatonkin lelukaarta, aivan kuin olisi jo hiffannut, että nuo hartioista lähtevät ulokkeet ovat jotenkin hänen hallittavissaan. Nyrkkiä syödään myös antaumuksella eikä tutti aina kelpaa sen korvikkeeksi. Niin, ja katseella seurataan varsinkin mustavalkoisen mobilen kuvia ja vanhempien kasvoja, ja äännellään: ei ihan kujertelua, mutta vähän sinnepäin. Mitä on gurgling ja cooing suomeksi? Pari naurahdukseksi tulkittavaa hörähdystäkin pojusta on jo kuulunut.
Yöunissa ei ole tapahtunut suurempaa muutosta. Yritämme laittaa hepun yöpuulle kahdeksan – puolen yhdeksän välillä yleensä iltakylvyn kautta (tosin jos hän on juuri ennen kasia syönyt, hän saattaa nukahtaa syliin jo ennen kylpyaikaa, jolloin vain siirrämme hänet pinnikseen) ja hän herää edelleen pari kertaa yössä syömään, yleensä noin yhdeltä ja toisen kerran neljän – viiden maissa. Ruokailu tarkoittaa edelleen molempien rintojen tyhjentämistä ja siihen päälle 60 milliä korviketta tai suunnilleen saman verran pumpattua äidinmaitoa; olemme ainakin toistaiseksi luopuneet yrityksistä vierottaa poitsu korvikkeesta, kun sitä ilman hän jää selvästi nälkäiseksi. Nukahtaminen omaan sänkyyn on kuukaudessa helpottunut; nyt jässikkä suostuu yleensä nukahtamaan kohtuullisen nopeasti kapaloimattakin Ewan the Sleep Sheepin* sateen ääniin.
Vaatekoossa poitsu on nyt kasvanut reippaasti yli vastasyntyneenä käyttämistään vaatteista, ja yleisimmät vaatekoot meillä ovat nyt 56 ja 62 cm tai englantilaisittain 0 – 3 kk – tosin niissäkin on ihan älyttömät erot. Marimekon 62-senttiset bodyt ovat pienempiä kuin PoPin 56-senttiset… Leveydestä meillä ei ole tainnut vielä jäädä pieneksi yhtään vaatetta, pituudesta vain. Pitääkin tilata Kestovaippakaupasta* bodyn jatkopaloja!
Oma ”lopputarkastukseni” oli myös varsin pintapuolinen. Terkkari vain kyseli, ei edes tarkistanut episiotomia-arpea eikä ottanut veri- tai virtsakoettakaan (tosin olin pari viikkoa aiemmin käynyt ottamassa verikokeen anemiani takia: Hb 110 ja sain luvan lopettaa lisäraudan syömisen). Hän kysäisi ehkäisyn tarpeesta, mutta huomattuaan papereista Eddien olevan IVF-vauva totesi itsekin, ettei akuuttia ehkäisyntarvetta taida olla. Kysyin, miten pitkään esikoisen jälkeen hän yleensä suositteli odottamaan ennen kuin alkaa yrittää toista lasta (saahan sitä aina haaveilla…!), mutta hän ei oikein tainnut ymmärtää kysymystäni, vastasi vain silmät pyöreinä, että jotkut alkavat yrittää heti, toiset odottavat pari vuotta. Doh. Kysyin myös, kuinka kauan minun oli tarkoitus syödä maidontuloa lisäävää domperidone-lääkettä, kun se oli jäänyt pillerit määränneeltä lääkäriltä kertomatta. Terkkari ei tiennyt, mutta lupasi ottaa selvää. No, paria päivää myöhemmin hän soitti kertoakseen, ettei ollut saanut lääkäriäni kiinni ja voisinko itse soitella lääkärin perään… Pah, söin sitten saamani 28 päivän kuurin loppuun ja lopetin siihen.
Ärsyttävintä terveystarkastuksessani oli, ettei terkkari antanut minulle vielä lupaa alkaa harrastaa liikuntaa ennen kuin olen käynyt lantionpohjalihasten kuntoutusklinikalla – aika on varattu ensi viikoksi. Mieli tekee buggyfitiin ja äiti-vauvajoogaan… Vauvauintiinkin yritämme ensi kertaa tänä viikonloppuna. Voisin tietysti mennä kokeilemaan terkkarin suosituksista huolimatta, mutta entäs jos hän oikeasti tietää paremmin? Eipä pahemmin innostaisi lähteä jumppatunnilta pissat housussa. Vatsalihakseni terkkari tarkisti pyynnöstäni, eivätkä ne hänen mukaansa ole irronneet raskauden aikana toisistaan. Huh helpotus. (Ei sillä, että mulla enää mitään vatsalihaksia olisi, ei tod.)
Sen olen huomannut, että olen alkanut unohtaa alkuviikkojen raskauden (ööh, siis miten raskaita alkuviikot olivat). Eddien hoitoon on alkanut tulla pientä varmuutta, vaikka usein vieläkin joudun käymään läpi koko repertuaarin – vaipanvaihto, syöttö, nukutus – ennen kuin herra rauhoittuu. Ei hän silti mikään kiljukaula ole, vaan aika helppo ja tyytyväinen lapsi. (Kirjoitin tuon luonnokseen melkein viikkoa ennen julkaisupäivää ja, heh, tulipa taas manattua: Suomesta paluun jälkeen Eddie on ollut harvinaisen kiukkuinen ja itkuisa. Kuumetta eikä muita sairauden merkkejä ei näyttäisi olevan, mutta heppu syö hulluna nyrkkiään. Onko sillä jokin kasvuspurtti, jonka takia se on koko ajan nälkäinen, vai voiko jo alle kymmenviikkoinen alkaa työntää hampaita? Ei kai.) Haasteena onkin, että me vanhemmat oppisimme ottamaan pojun lisääntyneen rutiinin huomioon ja toimimaan sen mukaan. Poitsu on esimerkiksi virkeimmillään aamusta (auh, äiti ei ole) ja nukkuisi mielellään pitkät päikkärit aamupäivän syötön jälkeen, ja parit lyhyemmät iltapäivästä. Olisi fiksuinta yrittää ulos vaunukävelylle tuolloin aamupäivästä, sillä vaunuissa poika nukkuu yhä parhaiten; jos jäämme kotiin notkumaan, päikkärit jäävät lyhyemmiksi ja lapsi kitisee illalla. (Hei katsokaa, miten itsevarmasti tulkitsen ja ennustan jo muksuni käytöstä!)
Säännöllistä tummy timea emme ole vielä aloittaneet, mutta kyllä nyt jo pitäisi. Muutama yritelmä on ollut, ja silloin Eddie on jaksanut vatsallaan muutaman minuutin kerrallaan. Pää nousee kyllä, ja kiertää puolelta toiselle pitkän ähellyksen tuloksena. Ilmakylpyjäkin haluaisin antaa pojalle useammin, mutta nyt ilmojen viilennyttyä en ehkä arvaakaan. Onneksi vaippaihottuma loistaa yhä poissaolollaan.
Suomen-reissu todisti, että Eddien kanssa on (ainakin toistaiseksi, kop kop) helppo matkustaa eikä heppu ole kranttu yösijansa suhteen. Se, mistä kranttuillaan, on päiväunipaikka: moses basket -kehto ei vieläkään kelpaa. Samoin kestovaipat eivät ole saavuttaneet kotitaloudessamme vieläkään suurta suosiota: sen muutaman kerran, kun olen yrittänyt, jätkä on varsin nopeasti protestoinut vaipan märkyyttä vastaan, sen fleecepintakerroksesta huolimatta. Äh, meidät on totutettu liian helppoon elämään pintakuivien kertiksien kanssa. No, yksikin kestovaippa päivässä on 365 kertakäyttövaippaa vuodessa vähemmän… Ja ainakin käytämme vain maatuvia (vai maatuvampia?) Natyja, Bamboja ja Beaming Babyjä.*
Pojun silmät ovat edelleen siniset, ja otsalle on alkanut kasvaa uutta kastanjanruskeaa tukkaa. Ja ainakin äidin mielestä hän näyttää joka päivä isommalta, enemmän pojalta kuin enää pikkuvauvalta.
*Ihan ilmainen mainos, ei sisällä yhteistyökuvioita.