Vuoden hyvät karmat käytetty
Terve taas Lontoosta. Eilinen oli puuduttava matkapäivä, Etelä-Karjalasta startattiin vanhempieni kyydissä Helsinki-Vantaalle yhdentoista jälkeen ja keltainen koti-ovi narahti Lontoossa auki iltayhdeksältä, huh.
Sitä tulin vain pikaisesti tallettamaan muistiin, että herramunvarjele, miten hyvin meni matkustaminen kahdestaan touhu-Petterin kanssa! En ikipäivänä olisi uskonut. Lentokentälle tultaessa jässikkä oli kuitenkin kököttänyt turvaistuimessa jo kolme tuntia (jonka keskellä vajaan tunnin syöttötuolissa varikkopysähdyksellä) enkä kentän loungessakaan päästänyt häntä lattialle möyrimään, kun kerran rattaissakin jaksoi olla. Siirryin loungesta lähtöportille hyvissä ajoin ajatellen, että päästäisin poitsun leikkimään kätsysti ihan portin vieressä olevaan lasten leikkinurkkaukseen, mutta kappas, heppu nukahtikin rattaisiinsa. Sitten tietysti jouduin herättämään hänet kesken unien, kun koneeseen alkoi päästä sisään ja rattaat piti viikata kokoon ja jättää portille. Se oli lähdön kuumottavin hetki, nostaa unenpöpperöinen lapsi lattialle istumaan, jotta sain taitettua rattaat kokoon, sitten noukkia maasta itkuunpillahtanut lapsi, hoitolaukku ja ylimääräinen nyssäkkä, johon olin varmuuden vuoksi pakannut kantorepun ja lisäruokaa pojulle. Onneksi Eddie on niin lunki lapsi, että itku lakkasi heti, kun lähdimme konetta kohti ja ympärillä oli jännää katsottavaa.
Matkustamossa British Airwaysin ihana henkilökunta oli pitänyt huolen siitä, ettei meidän kanssa samalle penkkiriville istutettu muita ja niin sain yhden tuolin sijasta käyttöömme kolme. Puolen tunnin odottelu koneessa ennen lähtöä oli matkan rasittavin osuus: Eddie tahtoi liikkua, olisi halunnut mönkimään lattialle, kiemurteli sylissä, kitisi. Aloin pelätä pahinta. Hän rauhoittui kuitenkin vähän katselemaan ikkunasta ulos, kun rallatin läpi about kaikki tuntemani lastenlaulut (anteeksi, naapurit). Nousun ajan jätkä ei todellakaan istunut sylissä naama menosuuntaan, kuten oli tarkoitus, vaan läpsytti kädellä ikkunaa, meuhkasi ja veuhkasi, vuoroin halaili äitiä ja vuoroin työnsi itseään kaikin voimin mahdollisimman kauaksi minusta… ja sitten, kuin taikaiskusta, nukahti syliin vielä ennen turvavyömerkkivalojen sammumista!
Ja heppu nukkui melkein koko lennon! Minä saatoin nauttia piccolopullon valkkaria, söin ateriani lämpimänä (matkustimme siis – Miehen työmatkalennoilla kerrytetyin lentopistein – bisnesluokassa eli sain ihan kunnon ruokaa, en vain voikkarin), luin koko BA High Life Magazinen kannesta kanteen… Stuertti ja lentoemäntä kävivät välillä ääneen ihmettelemässä, miten rauhallisesti Eddie matkusti, ja tarjoamassa apuaan, jos sellaista sattuisimme tarvitsemaan. Minä tietysti hyrisin (sen valkkarin pehmentämänä, ehkä), miten tottunut matkailija Edster jo on ja mikäs tässä on ollessa… Ikinä, kuuna kullanvalkiana en olisi uskonut, että lento kahdestaan menisi noin hyvin!
Poitsu heräsi vihdoin ehkä puoli tuntia ennen laskua eikä silloinkaan riehaantunut, vaan istuskeli tyytyväisenä omalla paikallaan ja kääntele käsissään turvavyön lukkoa. Laskun aikana hän taas vähän hermostui sylissä istumiseen, mutta ikkunasta ulos katseleminen ja tutti rauhoittivat niin, ettei kitinä muuttunut suoraksi huudoksi. Koneesta ulos pääsemisen odottelu oli sekin vähän liikaa, mutta maitopullolla siitäkin selvittiin.
Bisnesluokan lentäjänä saimme Eddien rattaat ruumasta heti koneesta ulosastuttua. Stuertti kiikutti ne puolestamme lentokenttäbussiin, josta eräs ihana kanssamatkustaja nosti ne terminaaliin ja avasi käyttövalmiiksi, ihan pyytämättä. Mikäs sen helpompaa sitten kuin istuttaa Eddie rattaisiinsa ja kärrätä hänet passintarkastukseen ja matkalaukkua hakemaan. Vaihdettiin matkalla vaippa ja jatkettiin maidonjuontia.
Vähän mahtava karmani notkahti siinä, että meitä autolla vastaan tulossa ollut Mies tiedotti ehtivänsä kentälle liki puolitoista tuntia myöhässä; täydellisen tarkka, looginen ja käytännöllinen siippani oli ehtinyt ajaa puoleenväliin lentokenttäreissua ennen kuin hoksasi, ettei turvaistuin ollut mukana. No, minä sitten rullasin Eddien kärryt ja 27-kiloisen (juu…) matkalaukun (ynnä ne kaksi hemmetin painavaa käsveskaa) tuloaulan penkeille ja syötin lapsen. Luojalle kiitos lentokoneen sämpylästä, siitä riitti riemua ja pupellettavaa jätkälle, kun samaan aikaan yritin syöttää pruutasta spagetti bolognesea ja hedelmäsosetta. Eikä vieläkään yhtään kärsimätöntä inahdusta lapsukaiselta!
Tove Janssonin juhlavuosi oli huomattu myös British Airwaysillä.
Isän ja pojan jälleennäkeminen sujui sekin suloisesti. Tunnin kotimatka Heathrow’lta Pohjois-Lontooseen sen sijaan meni iltaruuhkassa puuduttavan hitaasti ja jouduimme pysähtymään kerran, kun jässikkä onnistui jotenkin kiemurtelemaan ulos turvavöistään ja olikin yhtäkkiä takapenkillä pystyssä nenä menosuuntaan! Ei ihmekään, että oli kiemurrellut – hän toivotti isänsä takaisin tervetulleeksi perhearkeen monsterikakkavaipalla. Sen vaihdettua heppu nukahti taas autoon eikä herännyt kotiinpäästyäkään, vaan saatoimme kiikuttaa nukkuvan lapsen niine hyvineen omaan sänkyynsä yöpuulle (josta hän tietysti sitten parin tunnin päästä säikähtäneenä heräsi, että missä mä olen. Mutta senkin tyynnyttely sujui ihan sukkelasti, ja tänään jätkä nukkui ihan aikataulun mukaisesti kuuteen.)
Joko mä mainitsin, etten siis totta tosiaan voi uskoa, että lentäminen kahdestaan tuon sähikäisen kanssa onnistui noin mielettömän hyvin? Olen takuulla nyt käyttänyt koko vuoden hyvät karmat, ja tästä eteenpäin seuraa tulva, katovuosi ja heinäsirkkoja. Vai onkohan Eddie taas/vieläkin kipeä? Tänä aamunakin se on nukkunut yli kahden tunnin päiväunet… Vai uuvuttaako kiltteys?
Hiphei, onpas näissä tunnelmissa siis kiva olla kotona, eikä kotiinpaluuahdistuskaan ole vielä iskenyt päälle! Lataan lisää lomatunnelmia palstalle, kunhan tämän kuudennen hääpäivämme vietolta tokenen. <3
***
I can’t believe how well Eddie travelled back home to London yesterday! We left his grandparents’ place at 11am Finnish time and opened our front door at 9pm, and during those twelve hours he only wriggled and moaned a little during the take-off and landing (disliking being chained into me, presumably), but slept through most of the two-and-a-half-hour flight, allowing me to eat my dinner warm and drink my wine cold. He didn’t even complain when DH came to meet us an hour and a half late, as he had driven half way to Heathrow before realising he hadn’t taken Eddie’s car seat with him… Oh well! I must have used up my good karma for a year now, and will have to brace myself for a flood, famine and locusts next. But it was worth it!