Vanhoja kiviä moikkaamassa
Kävimme viikonloppuna mummilassa Länsi-Englannissa, missä Eddie konttasi riemusta kiljuen ympäri taloa, rakastui päätäpahkaa mummin länsiylämaanterrieriin ja sai päivärytminsä autuaan sekaisin. Mummilasta on kuitenkin esitelty kuvia jo niin usein, että tämä juttu kertoo jostain muusta. Poikkesimme nimittäin paluumatkalla moikkaamassa muutamaa ikivanhaa kiveä, Stonehengessä.
Jos joku historiantunnilla nuokkunut on siellä ihan huuli pyöreänä, että öö missä, niin kyseessähän on siis 4 500 vuotta sitten alkunsa saanut ja vuosituhansien kuluessa välillä hylätty, välillä remontoitu temppeli, jonka tarkka käyttötarkoitus on pysynyt mysteerinä näihin päiviin asti; suosituimman teorian mukaan kumpu on kai ollut hautajaismenojen ja uskonnollisten rituaalien pitopaikka. Kivipaasista vanhimmat painavat nelisen tonnia ja ovat peräisin yli 350 kilometrin päästä Walesista – ihan turhan takia niitä tuskin on aikanaan juuri tuohon Wiltshiren kolkkaan raahattu. Paikka on Britannian merkittävin esihistoriallinen muistomerkki ja tietenkin Unescon maailmanperintökohde.
Tältä se on saattanut näyttää kolmisen tuhatta vuotta sitten…
…ja tältä siellä näyttää nyt.
Mies ja minä olemme pistäytyneen Stonehengessä useammankin kerran, se kun sattuu olemaan (kirjaimellisesti) matkan varrella anoppilasta ajaessa, ja me pääsemme English Heritagen, paikallisen kai suunnilleen museovirastoa vastaavan laitoksen, jäseninä tuonne(kin) ilmaiseksi – muuten tämänhetkinen aikuisten lippu kustantaa £13.90, lasten £8.30, alle viisivuotiaat ilmaiseksi. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt muutama vuosi – ja tässä välillä tietämättämme on Stonehengen aiempi turistikeskus kahviloineen ja matkamuistomyymälöineen pantu maan tasalle ja entistä ehompi rakennettu yli kilometrin päähän itse kiviringistä. Komea se on, toki, mutta huhhei, miten kaukana! Hieman nimittäin huvitti tarpoa vilpoisassa loppukesän tuulessa varttitunti lippuluukulta sitä hitsin kiviympyrää katsomaan… varsinkin, kun ajatuksenamme oli ollut tosiaankin vain pistäytyä moikkaamassa paaseja ja palata sitten kipinkapin kahvilaan syöttämään pienin matkailijamme yli nelituntisen kotimatkan puolessavälissä.
Jaksaa, jaksaa! Itse monumentti piilottelee jossain tuolla horisontissa siintävien puiden takana.
Ensi kerralla otetaan parkkipaikalta kyllä tämmöinen.
Kas, viimeksi tuossa oli kahvila, kauppa ja vessat.
Mutta pulinat pois! Uusi matkailijakeskus on tyylikäs, Stonehengen historiaa esittelevä näyttely kiinnostavasti koottu, ja kyllähän sinne pääkallonpaikalle olisi päässyt nopealla sukkulabussillakin. Suosittelen kyllä joskus käymään kurkkaamassa tämäkin kivi- ja pronssikautisen teknologian ihme.
Lontoosta tehdään paikkaan päiväretkiä, vaikka se kyllä tuntuu itsestäni vähän hätävarjelun liioittelulta; matkaa kertyy pääkaupungista ainakin pari tuntia suuntaansa ja näyttelyn, kivikautisten asumusten kopioiden ja itse kiviringin läpikävelyyn menee maksimissaan vähän toista tuntia. Mutta jos on muuten Länsi-Englannin suunnalla – tai jos vaikka muut seudun historialliset muistomerkit, kuten Old Sarum, Wardourin linna, Salisburyn katedraali tai Wiltshiren valkoiset hevoset kiinnostavat – temppeli on ehdottomasti pysähtymisen ja hetken hiljentymisen arvoinen.
Sitten viime visiitin näyttelyn kupeeseen on pystytetty muutama kivikautinen maja näytiksi siitä, miten Stonehengen rakentajat ovat saattaneet elellä.
Eddie ei ollut paasista ihan yhtä innoissaan kuin vanhemmat, raukka.
Pakollinen perheselfie. Lapsukainen ei tosiaan ollut kovin otettu muutamasta kivipaadesta.
Siis kirjaimellisesti matkan varrella: kuva räpsäisty A303-tieltä kahdeksankympin vauhdissa nokka kohti Lontoota.
***
We stopped at Stonehenge on the way home from Grandma’s. The idea was to use our free English Heritage membership entry to have a quick glance over the stones and feed Eddie in the café (a handy half-way point between Grandma’s place and London), but we hadn’t quite expected the brand new visitors’ centre being about a mile from the actual stone circle… Nevermind, fresh air and a brisk walk never hurt anybody! Wish Eddie had been a tad more impressed with his heritage, though. ;-)