Pari ensimmäistä ja yksi neljäskymmenestoinen
Eddie aloitti toissapäivänä koulun. Suomi-koulun.
Pieni koululainen. (No, ei tuo oikeasti ollut sen koulureppu.)
Suomi-kouluthan ovat vapaaehtoisvoimin eri maissa pyöritettyjä lauantaikouluja ulkosuomalaisille ja puolisuomalaisille lapsille. Ensimmäiset suomen kielen opetusta antaneet koulut perustettiin Kanadaan 1960-luvulla, ja Euroopan ensimmäinen Suomi-koulu perustettiin 1972 juuri Lontooseen. Nykyään Suomi-kouluja on ympäri maailmaa jo toistasataa 45 maassa. Lontoon ympäristössäkin on useita: Suomen kirkolla Etelä-Lontoon Rotherhithessa, Croydonissa, Kingstonissa, St. Albansissa. Itä-Lontoon suunnalta kaikkiin on kuitenkin aikamoinen matka, joten kuluneen kesän aikana ovat paikalliset suomalaiset innostuneet pistämään pystyyn uuden Suomi-koulun, joka tosin ainakin toistaiseksi toimii St. Albansin koulun alaisuudessa. Suomen valtio tukee kouluja jonkin verran ja Briteissä Suomi-kilta (eli virallisemmin Finn-Guild) koordinoi touhua. Lisäksi jäseniltä peritään vuotuinen jäsenmaksu. Koulua käydään lukukausien aikana noin joka toinen lauantai parin tunnin ajan.
Uusi Suomi-koulu on Walthamstow’ssa, meiltä ”vain” puolen tunnin ajomatkan päässä (vrt. Suomen kirkolle on matkaa julkisilla puolitoista tuntia suuntaansa ja autollakin tunti), joten ilmoitimme Eddien innoissamme mukaan. Näin pienille ”koulu” tarkoittaa vajaan tunnin muskaria, jonka jälkeen on tauko (kahvia ja suomalaista pullaa!) ja vielä askartelutuokio, jos koululle on jäätävä odottelemaan isompien ryhmän loppumista. Yli kolmevuotiaille on ohjatumpaa toimintaa, joka kestää pari tuntia. Ilmeisesti jossain vaiheessa ryhmien vakiinnuttua isompien ryhmä myös jaetaan kahtia lasten suomenkielentaidon mukaan. Tänään isompien ryhmässä kuulemma pelattiin erilaisia pelejä suomeksi.
Joissain Suomi-kouluissa kokoontuu myös aikuisten keskusteluryhmä ei-suomalaisten vanhempien suomenkielentaidon petraamiseksi – toivottavasti meilläkin sitten, kun alkutohinasta on selvitty. Isompien ryhmään on saatu opettajaksi täkäläisessä koulussa työskentelevä pätevä peruskoulunopettaja, meidän palleroitten ryhmää laulatti pari muuta hankkeen puuhanaista.
Pieni musiikinrakastajamme tykkäsi muskarista, kuten aina, ja rauhoittui kuuntelemaan lauluja ja ihmettelemään leikkejä ihan kiitettävästi. Tosin kaikkein jännintä oli koulurakennuksena toimivan seurakuntasalin ikkunat ja toiseksi jännintä muut muksut. Vanhemmista kaikkein jännintä taas oli se, että muskarin aikana isopieni poikamme otti ensimmäiset askeleensa! Ensin yhden, sitten haki hetken tasapainoa ja otti kohta toisenkin. Oi ja voi!
Askeleita ei sittemmin ole nähty lisää, mutta kaikki ajallaan ja olihan tuossakin äidille syntymäpäivälahjaa. Lauantaina nimittäin oli myös 42. syntymäpäiväni. Voi apua! 32 oli hyvä ikä ja siitäkin on jo vuosikymmen… No, nelikymppisenä on toistaiseksi ollut mainettaan mukavampaa, joten yritetään jatkaa samaan malliin. (Voin tosin todistaa, että vanhemmiten krapulat pahenevat. Mutta siitä lisää myöhemmin.)
Sain minä muitakin synttärilahjoja, Suomesta yhden (arvatkaa minkä) ja Mieheltä pari. ”Eddien puolesta” oli Mies ostanut tuon neulekirjan. Vitsi vitsi, tietää etten osaa neuloa – mutta jos siellä kesämökin yksinäisinä iltoina vaikka tulee tylsää, voisin kuulemma opetella. Hah. Saa olla aika tylsää.
***
Eddie started the Finnish Saturday school this week. By ”school” I mean a Finnish rhyme time with the other under-3-year-olds; the bigger kids played games in Finnish. There are several Finnish Saturday schools around London, and more than hundred all over the world. Their focus is to improve and maintain the Finnish language skills of expat and half-Finnish children and to teach them about the Finnish culture. The most exciting thing during the first school day, however, was our little pupil’s first steps! A nice birthday present for his Mummy, who celebrated the ripe old age of 42 on the same day.