Hankala lapsi

Eilen oli se kauan odotettu niskaturvotusultra. Ja kauan eilen sai odottaakin.

Tasan 13-viikkoisella sikiöllämme nimittäin joko oli vain niin lokoisat oltavat tai sitten hän on perinyt kummankin vanhempansa itsepäisyyden jo tässä vaiheessa, mutta ultrauskertoja tarvittiin viisi, lääkäreitä kolme ja aikaa neljättä tuntia, ennenkin kaikki mitat oli kainolta katkikselta saatu. Ensin tyyppi killutteli niin tyytyväisenä naama selkärankani suuntaan, ettei nenäluumittausta saatu millään ja minut lähetettiin kävelyretkelle, jotta tyyppi vaihtaisi asentoa; turha toivo. Pari kävelylenkkiä tarvittiin vielä lisää, että saatiin kaikki verenvirtausmittauksetkin tehtyä. Mutta ainakin sain moneen kertaan nyt kuunneltua ne sydämenlyönnit, jotka viime ultrassa jäivät myooman takia kuulematta. Meikäläisen sisässä kasvaa oikea lapsi, jonka sydän oikeasti lyö! 

Se hyvä puoli kaikessa odottelussa kuitenkin oli, että verikokeitten tulokset ehtivät tulla minun ollessani vielä sairaalassa, ja niin sain tulokset tuoreeltaan tulkittuina: kaikki hyvin, Downin syndrooman todennäköisyys alle 1:2000 ja trisomia 13/18 -riski alle 1:17000!

Ja muksulla oli yksi sydän, kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi munuaista ja kaksi aivopuoliskoa. Päälaesta peffaan seitsemänsenttinen pikkutyyppi, joka etukuvasta näytti ihan Iron Maidenin Eddie-monsterilta. 🙂 Harmillista vain, että kaiken odottelun ja makailun jälkeen olin niin äitipää, etten tajunnut pyytää printtiä juuri siitä Eddie-kuvasta. Valokuvan sain (ostaa; welcome to NHS), mutta se oli vähemmän hirviömäisestä profiilista.

Myooma oli yhä 7×5-senttinen eli ei kasvanut, jee. Ja kun kaikki mitat sopivat IVF-klinikan ehdottamaan laskettuun aikaan, sekin pidettiin heinäkuun 4:nnessä.

Eli jihuu, meidän katkis on yhä elossa! Olisikohan Eddie sopiva työnimi beibelle?