Ää ää, väsyttää (sis. päivähoitosaagaa Lontoon tapaan)

Minä en ole koskaan ollut kevätväsyjätyyppiä. Päinvastoin, kevät on lempivuodenaikani ja saan yleensä hurjasti energiaa auringonvalon lisääntymisestä, luonnon heräämisestä ja ilmojen lämpenemisestä. (No, täällä vähemmän kuin Suomessa, kun luonto pysyy vihreänä läpi talven. Mutta ovat ne kevään ensimmäiset lumikellot ihania Lontoossakin!)

Toisin on nyt. Olen ollut viikkoja tosi puhki, kärttyisä, kärsimätön. En saa väsymyksestä huolimatta aikaiseksi mennä nukkumaan ajoissa, vaan torkun käppyrässä sohvalla, keskiyöllä sänkyyn kömpiessäni herätän Miehen, aamulla heräämme molemmat tokkurassa. En jaksa olla kunnolla läsnä lapsen kanssa, lööbaan mieluummin sohvalla kuin rakennan duplotornia tai luen Tabby McTatia seitsemättä kertaa putkeen. Puistoon lähden pitkin hampain.

Ei, en ole raskaana. Olisinkin.

Tuskin kyse on mistään vakavammasta kuin ikävästä työläiden asioiden kasautumisesta: Kesämökkiremontin johtaminen kaukaa on välillä aika hankalaa ja asiat jumittuvat to-do-listalle, koska en halua tehdä kaikkia päätöksiä ilman Miestä ja iltaisin olemme liian väsyneitä keskustelemaan niistä ja etsimään netistä tarpeistoa. Eddien taaperoenergia vaatii jokapäiväisen purkautumisreitin, mikä ei ole aina ihan yksinkertainen juttu, kun puistot ovat kurassa. Rakas lapseni alkaa osoittaa päivä päivältä enemmän omaa tahtoaan, ja lehmän hermoillakin (jotka minulla tunnetusti on – not) sukset menevät välillä ristiin*, varsinkin kun yhteistä kieltä ei vielä oikein ole. (Eddie rakas! Ala jooko puhua? Ihan mitä kieltä vain, mutta ala jooko puhua! Kun sen näkee, että ymmärrät jo ihan hyvin. Mikset rakas suostu puhumaan? Tämä yksinpuhelu alkaa käydä rasittavaksi.) Lisäksi tajusin, että ensimmäistä kertaa noin viiteen vuoteen en ole tänä talvena napsinut mitään ravintolisiä; ehkä ruokavalioni ei olekaan niin tasapainoinen kuin olin kuvitellut. 

Suurimpana syynä uuvahtamiselleni on kuitenkin varmasti se, että Eddien päivähoitojärjestelyt ovat ottaneet takapakkia. En ole avautunut niistä täällä, olin kuvitellut hoitavani asian järjestykseen ja sitten kirjoittavani jonkin kepeän ”nyyh, mun pieni-isopoika aloitti päiväkodin!” -tunnelmapläjäyksen – mutta eipäs se niin kätevästi käynytkään…

Me siis aloimme Miehen kanssa jutella joskus syksyllä, että vuodenvaihteen jälkeen ”olisi hyvä”, jos hommaisimme Eddielle puolipäivähoitopaikan muutamaksi aamuksi viikossa, jotta hän oppii olemaan muiden lasten ja varsinkin muiden aikuisten kanssa. (Turvaverkkojen puutteessa kun elellään, kukaan muu kuin minä tai Mies ei ole vieläkään esim. laittanut lasta koskaan nukkumaan.) Minun ei tarvitse vielä palata työelämään, vaan ensiksi haluan hoidella kuntoon muutaman rästihomman kodinkunnostuslistalta ja ottaa ihan sitä Omaa Aikaa: käydä jumpassa, lukea kirjaa, ottaa päikkärit, katsoa elokuvaa, mitä vain, kunhan omassa rauhassa ja keskeytyksettä. Ja miten hirveältä se onkaan tuntunut – tunnustaa itselleenkään, että viiden vuoden kiihkeän odotuksen jälkeen oman rakkaista rakkaimman lapsen kanssa ei jaksa viettää aivan koko aikaa! Eli jos niitä Huono äiti -palkintoja jossain jaetaan, minä voisin liittyä jonon jatkoksi…

Sitten, kun rästityölista on lyhentynyt ja pääni (ynnä toivottavasti vatsamakkaranikin) vähemmän pehmeä, haluan kyllä myös yrittää uranvaihtoa ja kokeilla, saisinko töitä erään tietyn, kauan haaveilemani alan freelancerina. Kas kun sinne Suomen kesämökille ei oikein täkäläisillä kesälomilla muuten päästä viettämään pitkiä kuumia kesiä… Palkansaajat kun eivät täällä usein saa ottaa kuin pari viikkoa lomaa kerrallaan.

Valentinen-päivän illallinen by Mies.

Joka tapauksessa – olen tässä sitten käynyt asuinalueemme päiväkoteja läpi ja pyytänyt suosituksia kavereilta. Kunnallisia päiväkoteja on meidän seudullamme ihan vain muutama ja niihin on mahdottomat jonot; en siis edes vilkaissut niitä. Olisin mieluiten halunnutkin Eddien Montessori- tai Steiner-päiväkotiin, mutta tienoollamme ne ovat vain yli 2-vuotiaille ja niihinkin on pitkät jonot. Mutta onneksi vartin kävelymatkan päässä olevassa viime vuonna avatussa yksityisessä päiväkodissa oli kiva tunnelma, hyvät tilat – ja kahden pikkupomon mukaan tilaa, jos olisimme joustavia hoitopäivien suhteen. Ja mehän olimme, kunhan saisimme pojun hoitoon pariksi tai muutamaksi aamuksi viikossa. Siispä paperit sisään ja helpotuksen huokaus. Sitä paitsi minua kutkutti, että päiväkoti oli samassa rakennuksessa, jossa olin 15 vuotta sitten ollut melkeinpä ensimmäisessä työpaikassani Lontoossa – se oli silloin huostaanotettujen lasten tukikeskus, ja olin siellä konttorirotan sijaisena muutaman viikon. Peräti samassa huoneessa, jossa Eddie nyt viettäisi suuren osan päivistään.

Niinpä. Saman tien, kun päiväkodin rekisteröintimaksu oli puhelimessa maksettu, toimistosihteeri henkäisi, että minuun otettaisiin yhteyttä sitten, kun tilaa löytyisi. Excuse me, vaadin tarkennusta – olihan kaksi tyyppiä jo vakuutellut, että tilaa oli. – Ei, ei meillä kyllä ole aamupaikkoja kuin aikaisintaan kesällä, ehkä vasta syksyllä. No, draamahan siitä seurasi. Päiväkodin apulaisjohtaja ja Eddien taaperoryhmän lastentarhanope olivat ilmeisesti puhuneet hanuristaan, sillä päiväkodin johtajakin pääsi vannomaan, ettei aamupäiväpaikkoja tosiaan ollut ennen kuin pari taaperoryhmäläistä siirtyisi kesällä esikoululaisten ryhmään. (Englannissahan koulu aloitetaan viimeistään 5-vuotiaana, eli esikouluryhmä on about neljävuotiaille.) Iltapäiväpaikkoja kyllä löytyisi, mutta koska Edmundo nukkuu vielä päiväunet (Luojan kiitos), ei iltapäivähoidossa olisi mitään järkeä.

Eli – takaisin lähtöpisteeseen. Ja kun olin jo psyykannut itseni päivähoidon suht’ pikaiseen aloittamiseen, uuden hoitopaikan etsiminen tuntuu jotenkin aivan erityisen rasittavalta. Enkö minä koskaan saa omaa aikaa? Kohta on jo pääsiäinen, jolloin olemme pari viikkoa Eddien kanssa Suomessa, kesällä olemme siellä ainakin kuukauden… Onko kohta enää järkeäkään etsiä muksulle kevääksi hoitopaikkaa, josta joutuu pulittamaan pitkän pennin myös loma-ajoilta? Heinäkuussa voisimme sitten (ehkä!) saada poitsulle paikan jostain yli 2-vuotiaitten päiväkodista, kenties jopa lähi-Montessoristamme. Ääääh. Miksi olen näin myöhään liikkeellä emmekä ilmoittaneet lasta päiväkodin jonotuslistalle heti syksyllä, kun asiasta alkoi olla puhetta? Tyhmyydestä sakotetaan taas kerran. Vali vali!

Onko ruudun toisella puolen muuten kokemuksia Montessori- tai Steiner-päiväkodeista? Mitäs tykkäätte? Miksi valitsitte sen ettekä ”tavallista” päiväkotia?

* Anteeksi kielikuvien järjetön yhdistely.

***

I’ve felt rather tired in the past few weeks: The summer house renovation is quite hard work from a distance, and Eddie is nowadays so full of beans he is sapping my energy; he is definitely moving towards ’terrible twos’ and I have felt awful occasionally wishing for more time on my own. (As we don’t have any family nearby, nobody else but me & DH has yet put the boy to bed, for example.) I’m not planning to return to work quite yet, but we are nonetheless looking for a part-time nursery place for the lad, so that he would learn to be with other kids and adults and I would get some free time. I thought I had found an excellent nursery, and they said they had room for him – up until the moment when the registration fee was processed and the administrator let slip that there wouldn’t be space until the summer, at the earliest. Argh. Back to square one then. I’m sooo tired…