Savupiipusta sataa sisään

Että sellainen päivä.

Olin tuohtuneena kirjoittamassa postausta ihan kuulkaa niin raflaavalla otsikolla kuin Paska päivä, kun oma sydämistymiseni aste alkoi jo naurattaa. Juu, ei ole ihan mennyt putkeen tämä päivä. Vähän eri fiilikset kuin viime postauksen aikoihin.

Vatsatautia on liikkeellä. Mieheen se on iskenyt ankarimmin ja eilen Eddiekin pääsi selkäkakoilta suihkuun peräti kolmesti. Itse olen selvinnyt lievällä kuvotuksella ja heikotuksella. (Voiko yliaggressiivinen immuunijärjestelmä suojella myös vatsapöpöiltä vai onko tässä vain käynyt mieletön mäihä?) Tänään Mies selvisi jo töihin eivätkä poitsun lakanatkaan joutuneet pyykkiin heti hepun herättyä. Äitiä vielä hieman heikottaa ja väsyttää.

Ipana on tänään vähän kärttyinen, nuhassa, yskiikin välillä, ja mahaan varmaan sattuu. Aamupala maistuu silti, ja aamiaisen jälkeen pitää juosta hippaa ruokapöydän ympäri sekä hyppiä kikatellen sängyllä. Perus.

Mutsien Whatsapp-ryhmässä huhutaan seuraa paikallisen metodistikirkon taaperoryhmään, mutta koska sinne on kolmisen kilometriä matkaa, en jaksa. Menemme sen sijaan lähikirjaston muskariin.

Poikaenergiaa tavallisesti pursuava esikoiseni ei aluksi suostu lähellekään muskarin lapsirinkiä, vaan piilottelee hyllyjen välissä ja vaatii välipalaa. Okei, aamupalasta on jo muutama tunti, olisi pitänyt tarjota välipala ennen kotoa lähtöä. Banaani ei kelpaa, keksi ei kelpaa. Kuivatut hedelmät ja naksut vain kelpaavat. Minä piilottelen ipanaa kirjahyllyjen takana, jotteivät muut muksut innostu yhden syömisestä eikä kirjastonhoitaja saa hepulia (jyrsijöiden pelossa syöminen on vanhassa kirjastossa kielletty). Ipana innostuu ja alkaa hippaa kirjahyllyjen välissä. Yritän ignoorata, menen rinkiin istumaan ja houkuttelen poikaa mukaan. Kaikki muut (kaikki muut!) kersat istuvat nätisti aikuistensa sylissä tai tanssahtelevat söpösti ringin keskellä.

Kun laulu vihdoin alkaa (aina se alkaa myöhässä, huoh), Eddie jaksaa istua kuuntelemassa pari biisiä, kunnes haluaa lähteä tutkimaan kirjastoa. Kirjasto on pikkuinen, oikeastaan vain yksi iso kirjahyllyillä jaettu huone, jonka toisessa päässä musisoidaan, toisessa on aikuisten osasto tietokoneineen ja lukupöytineen. Eddie keksii, että aikuisten puolella on paljon enemmän tilaa leikkiä hippaa äidin kanssa. Tylsä äiti vain ei juokse perässä, vaan matalalla äänellä kuiskii ”tuu nyt tänne, mennään laulamaan, kuuntele, sun lempilaulu, tule nyt”. Ankea aikuinen.

Silmäteräni toinen lempitoimitus tässä kirjastossa on ulko-oven avaaminen automaattipainikkeella. Mitäs ovat laittaneet painikkeen taaperokorkeudelle! (No okei, se on pyörätuolikorkeudella.) Miten jännittävää, että kaksi isoa ulko-ovea levähtää apposelleen, kun painaa vain kevyesti yhdestä painikkeesta! Eddie aukoo ovea ja yrittää karata. Eläkeläismies vilkaisee meihin varsin pistävästi ulos lampsiessaan. Kirjastonhoitaja (uusi, tai ainakaan en ole nähnyt häntä aiemmin tässä kirjastossa) tulee pyytämään, että yrittäisin pitää lapsen muskarille varatulla alueella. Sydämistyneenä vietämme laulutuokion lopun hyllyjen välissä napostelemassa välipalaa. Loppulaulu Hokey cokeyn ajaksi Eddie sentään innostuu mukaan rinkiin – ja saa toisen taaperon kengästä päähänsä. 

Muskarin jälkeen kirjastoon saa jäädä vielä juttelemaan tuttujen kanssa ja leikkimään kirjaston leluilla. Haluaisin päivittää kuulumiset yhden mutsikaverin kanssa (siksi sinnittelen lauluhetken loppuun, vaikkei Eddieä kiinnostakaan), mutta hän jää suustaan kiinni jonkun muun kanssa. Toinen äitituttu osuu paikalle ja pahaa aavistamatta kyselee kuulumisia; olen jotenkin vielä niin ärtynyt eläkeläisen ja kirjastonhoitajan nyrpistelyistä, että varsin epäenglantilaisesti vastaan totuudenmukaisesti kepeään ”how are you?” -kysymykseen. Äitituttu liukenee takavasemmalle.

Lapsia on liikaa taistelemassa samoista leluista. Ihan pikkuisiakin. Eddie ei osaa varoa vauvojen pieniä sormia, joten näen parhaaksi lähteä lipettiin. Lähistöllä on perhekahvila, jonka leikkihuoneen pallomerestä ja liukumäestä Edmundo tykkää – sinne siis lounaalle. Saamme kävelyseuraa juuri siitä mutsikaverista, jonka kanssa halusinkin alunperin jutella. Hänen Eddien kanssa samanikäinen tyttärensä ei kulje kärryissä kuten Eddie vaan työntää itse pieniä nukenrattaita. Eddieä hermostuttaa taapertajan tahtiin eteneminen. Tyttöä alkaa hermostuttaa nukenrattaiden juuttuminen jalkakäytävän koloihin. Lopulta kaverini kantaa parkuvan tytön, minä nostan nukenkärryt Eddien rattaiden päälle kuljetettavaksi. Tyttö pillahtaa pahempaan itkuun pelätessään meidän pöllivän hänen rattaansa.

Ehkei kuitenkaan _ihan_ paska päivä, kun tuota ilmettä katsoo.

Pääsemme lounaskahvilaan. Eddie tunnistaa paikan, riemastuu, syöksyy leikkihuoneeseen. Huone on tyhjillään, lounasaika on vasta alussa, olemme melkein ensimmäisiä koko kahvilassa. Valitsen pöydän leikkihuoneen vierestä, mistä on helppo pitää silmällä koheltavaa muksua.

Viime viikolla täällä jässikkä ei suostunut maistamaankaan juustovoileipäänsä – mitäs sitä tänään tilaisi? Pastaa tomaattikastikkeella, se ei voi mennä pahasti vikaan. Paitsi että voi. Annoksen tultua pöytään tomaattikastike onkin jotain melko mausteista tomaattikermakastiketta. Eddie yrittää, ihan oikeasti yrittää syödä sitä, kun näkee pastan ja kastikkeen värin, mutta minkäs teet, kun maku ei miellytä. Pyydän annokseen päälle raastettua juustoa, jospa se huijaisi lapsen edes maistamaan kunnolla. Tarjoilija ripottelee päälle ehkä kaksikymmentä murua juustoraastetta. Niiden avulla pikku nirsoilija syö puolen tusinaa penneputkiloa.

Haluaisin syödä myös oman voileipäni (jota Eddie on myös maistellut ja sietämättömäksi todennut), ja kahvikin olisi kiva juoda edes haaleana, joten lähetän muksun takaisin leikkihuoneeseen. Huimapää keksii, että parhaat kyydit matalasta liukumäestä saa nousemalla mäen yläpäässä seisomaan ja hyppäämällä siitä pepulleen mäkeen. Paha vain, että nyt mäen alapäässä oleva pallomeri alkaa täyttyä muista leikkijöistä. Muiden vanhempien ihasteltua/ihmeteltyä/kauhisteltua muutaman laskun ajan meidän Pelle Pelotonta Pelle törmää nenänsä toisen taaperon kalloon. Parkuhan siitä seuraa. Koen turvallisimmaksi palauttaa muksun syöttötuoliin leikkimään kännykälläni siksi ajaksi, että ehdin lappoa voikkarin ja kylmän kahvin kitusiini.

Eddie ei suostu syömään pastaansa, voileipä ei kelpaa, banaani ei käy, ei keksi. Päiväuniaika koittaa kohta ja ruokailun aikana leikkihuone on täyttynyt ihan pienistä vauvoistakin, joten en enää uskalla päästää villikkoani sinne riehumaan. Mutta Eddiellä on toiset aatokset. Kun aterian lopuksi yritän houkutella hänet vaunuparkin suuntaan, sepä ei todellakaan ole jässikän mieleen. Lopulta niska-perseotteen taaperoversiolla kannan parkuvan ja potkivan tahtoikäisen rattaisiin ja tunnen tiukkahuulisten aikuisten katseet selässäni jo toisen kerran tänä aamuna. 

Selkä kaarella ulvovan naperon ujuttaminen vaunuihin on oma operaationsa, mutta onneksi Eddie tapaa olla äitinsä tavoin aika nopeasti leppyvää sorttia. Mutta kas! Jokerina on kahvilassa istumisemme aikana alkanut ulkona sataa. Siispä ennen lähtöä joudun käärimään Eddien kärryt sadesuojaan ja vaihtamaan itsellenikin päälle Rukan auringonkeltaisen sadetakin. Ja tämä on se viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän. Eddie ei voi sietää sadesuojaa.

Mussukkani parkuu, ulvoo, nyyhkyttää sydäntäsärkevästi koko kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan kotiin. Minun leppoisa pikkuapinani, joka ei ikinä itke kipua, kiukkua, väsymystäkään kuin pari minuuttia putkeen! 

.

.

.

No, jotain myönteistä sydäntäraastavassa vollotuksessakin: kotiin päästyä lapsiparka on niin väsynyt, että nukahtaa päiväunille saman tien, kun olen saanut kannettua hänet pinnikseen. Voi pientä. Syödään lounasta sitten herättyä.

Että semmoinen päivä tähän asti. 

Kun aloin tätä (ylipitkää! Miten hitossa sitä oppisi tiivistämään sanottavansa?) vuodatustani ruudulle suoltaa, satoi vielä kuin Esterin perseestä ja tuulikin niin, että paikat meinasivat hampaista lähteä. Olohuoneen sohvalla lööbatessa takassa ropisi, kun sadepisarat löysivät tiensä sisälle asti. Mutta nyt, päiväuniajan lopulla, sydämentykytysten rauhoituttua ja ketutuksen laannuttua aurinkokin pilkistelee sankan pilviverhon takaa. Voisiko alleviivaavampaa symboliikkaa olla? 

Tällaisiakin päiviä on.

***

What a miserable day! Eddie was told off running in the library (during rhyme time, doh!) and he had a meltdown leaving the family café (where he had refused lunch and scared other parents by sliding down the slide standing up). The poor lad wailed all the 20-minute way home. And it’s raining and the wind is so strong I’m not sure if the chimney might collapse soon. Oh well. A better day tomorrow?