JKMH
En tiedä, miten vaivatta raskautuneet yleensä suhtautuvat tiineyteensä, mutta hedelmällisyysongelmien suossa tarponeet tuntuvat ainakin järjestään olevan aika varovaisia, ettenkö sanoisi hysteerisen huolissaan, kaiken raskausaiheisen suhteen.
Olen ylipäätään ollut aika avoin lapsettomuusongelmastamme. Ärsyttävät vauvautelut alkoivat tietysti heti parisuhteen virallistuttua, mutta jengi on ollut yllättävän empaattista, kun olen napakasti ärähtänyt, että ei niitä lapsia noin vain tehdä, ja vaikeaa on ollut. Vanhemmilleni ja työkavereille sen sijaan en ole asiasta vihjaissutkaan; en halua vanhempieni(kin) tätä asiaa surevan, vaan haluan kertoa vasta, kun on jotain kivaa kerrottavaa. Ja työpaikalle nämä asiat vain eivät minun mielestäni kuulu. Olenkin siis usuttanut työkavereita kylmästi väärille jäljille huokailemalla laihiksen vaikeutta (aiemmin endo, nyttemmin IVF on turvottanut keskivartaloni jo ihan kelpo raskauspömpöksi) ja viittailemalla dramaattisesti olemassa oleviin terveysongelmiin, joiden takia on pitänyt roikkua lääkärissä (no, onhan mulla niitä ollutkin – kaksi laparoskopiaa endon takia sitten tässä duunissa aloittamisen).
Ystäväni ovat siis tienneet aiemmista IVF-yritelmistämme ja olleet hengessä mukana niin kuin lapsettomuusongelmattomat vain voivat itsesäälissä rypevää hedelmätöntä tsempata. Mutta nyt, kun kerrankin olisi ilouutisia jaettavana, emme taida vielä uskaltaakaan niitä paljastaa, edes lähimmille. Niin uskomattomalta tuntuu, että kaikki voisi sittenkin sujua hyvin. Kun tietää, miten paljon vielä voi mennä huonosti…
Piinaviikot jatkuvat varmaan koko raskauden: munasolunkeräyksestä alkionsiirtoon (hedelmöittyikö yksikään? minkälaatuisia ne ovat?), alkionsiirrosta raskaustestiin (kiinnittyikö kumpikaan?), raskaustestistä verikokeitten tuloksiin (onko raskaushormoni oikeissa mittapuissa? lisääntyykö se varmasti joka päivä niin kuin pitää?), verikokeista ekaan ultraan (onko sikiöpussia, onko raskaus oikeassa paikassa, näkyykö sydämen syke, vastaako koko viikkoja?), varhaisultrasta varmistusultraan (onko se kestänyt hengissä nämäkin kaksi viikkoa?). Ja tässä vasta tähänastiset paniikinaiheet. Vielä on kokematta ensimmäinen neuvolakäynti, niskaturvotusultra, muut mahdolliset seulonnat tai päätös kieltäytyä niistä, mahdolliset myöhemmät raskauskomplikaatiot, itse synnytyksen aiheuttamat pelot ja huolet…
Olemmekin päättäneet, että tästä IVF-kierroksesta ei tiedoteta rakkaimmillekaan kuin vasta joulun tienoilla, sitten kun eka raskauskolmannes on ohi ja pahin keskenmenovaara ohitettu. JOS siis siihen asti päästään. Siihen asti on vain jatkettava sumutuksia: ”Kerromme sitten joskus, kun on hyviä uutisia kerrottavana. Muuten on voih niin rankkaa kaikille.” Anteeksi vain, rakkaat, toivottavasti kestätte jännitystä.
Meillä siis jokainen raskausaiheinen virke aloitetaan lauseella ”Jos Kaikki Menee Hyvin”. Ripaus taikauskoa on mukana siinä, että jos muistan aina sanoa sen enkä ota mitään vauva-aiheista itsestäänselvyytenä, eihän sitten voi käydä huonosti, eihän? Kun kaikkeen, pahimpaankin, on muka niin jo valmistauduttu.
Onko teillä muilla äiti- (ja miksei myös isä-)ehdokkailla ollut seesteisempää, ja onko siihen mielestänne vaikuttanut se, miten helposti olette tulleet raskaiksi?