Ei ihan parhaita lääkärikuulumisia
Saanko nyt olla vähän draamakuningatar ja huokaista: kaikki olikin mennyt tässä raskaudessa ihan liian hyvin?
Eilen oli rv. 28:n ultra ja lääkäripalaveri. Ekaa kertaa miespuolinen sonografi, joka paineli vatsaa aika voimalla ja lutrasi kummulle niin paljon geeliä, että hihittelimme Miehen kanssa pyyhkiessämme mahaa puhtaaksi – kuin olisi kermakakkua kuorruttanut. Toinenkin ultra vielä otettiin, alakautta, jotta istukan asema voitiin määritellä tarkemmin.
On aina huono merkki, jos hoitohenkilökunta heittäytyy hiljaiseksi tutkimuksen aikana. Aloin siis jo odottaa jonkinlaisia huonoja uutisia, kun kahden sonografin jutustelu vaimeni ja ultraus kesti ja kesti. No, eivät ne uutiset sitten maailmanloppu olleet, mutta vähemmän mukava yllätys kuitenkin.
Ensiksikin, Eddie on ikäisekseen iso, ultraääniarvion mukaan peräti 1 429-grammainen – varjelkoon, kaikkien raskausappsieni mukaan 28-viikkoisen pitäisi olla suunnilleen kilon painoinen! Varsinkin beiben vatsanympärys on kuulemma iso… (Ääh, no niin on äidillä ja isälläkin.) Ja lapsiveden määrä on lisääntynyt. Kaikki tämä saattaa viitata raskausajan diabetekseen. 🙁 Täällä glukoosirasituskoetta ei tehdä rutiininomaisesti kuten kai Suomessa, mutta sain lähetteen siihen ensi keskiviikolle.
Mitään diabetesoireita minulla ei mielestäni ole ollut, mutta siskollani oli raskausdiabetes 3. raskaudessaan ja mummollakin oli sokeritauti. On toki silti mahdollista, että saan kokeesta puhtaat paperit; Mies oli syntyessään yli viisikiloinen, minä itse liki nelikiloinen, joten ehkä Eddiekin on vain nimensä mukainen pikku monsteri?
Tuntuu niin epikseltä, jos saan diabetesdiagnoosin: olen jo käynyt ravintoterapeutilla (ennen raskautta), tiedän glykemiaindeksiruuista, hapan-emäs-tasapainosta ja hyvistä proteiineista, syön ainakin viisi annosta vihanneksia ja hedelmiä päivässä, en ole ylipainoinenkaan. Vedinköhän Suomen-lomalla sitten ihan liikaa kakkuja ja karkkia? Olenko liikkunut liian vähän? Olenko itse aiheuttanut tämän?
Toinen, ja mielestäni vielä aika paljon huonompi uutinen oli, että istukkani on edelleen etinen eli peittää kohdunsuun. On yhä mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että se siirtyy pois kohdunsuulta, jolloin alatiesynnytys voisi onnistua, mutta ultran jälkeen tapaamamme lääkärin mukaan on ”hyvin todennäköistä”, että joudun keisarileikkaukseen. :-(
Mitään vuotojahan minulla ei ole ollut, mikä on lääkärin mukaan erinomainen juttu, ja nyt pitää vain yrittää varmistaa, ettei niitä tulekaan – useimmilla etisen istukan kantajilla kun kuulemma on verenvuotoa. Pomppiminen, raskas nostelu ja hulvaton sukupuolielämä on syytä unohtaa. Nyt tietysti sitten alan odottaa verenvuotoa hetkellä millä hyvänsä… Hyvästi seesteisyys.
Voihan sanonko-mä-mikä. Olen koko raskauden tsempannut itseäni synnytystä varten, suunnitellut kivunlievityskonsteja, harkinnut hypnosynnytyskurssia ja onnistunut psyykkaamaan itseni suhtautumaan synnytykseen positiivisella uteliaisuudella, asenteella, että jos siitä ovat selvinneet miljoonat muut mammat, kyllä minäkin. En missään vaiheessa ole ajatellut kategorisesti kieltäytyväni kivunlievityksestä, koskapa en voi todellakaan tietää, miten suhtaudun synnytystuskiin, mutta olen ajatellut, että haluaisin ainakin alkaa synnytyksen suht’ luonnonmukaisesti, mieluiten vedessä, liikuskellen mieluummin kuin makuulla puhisten, ehkä TENS-laitetta tai aquarakkuloita apuna käyttäen… Koska tämä tulee varmaan olemaan ainoa synnytykseni, halusin naiivisti, heh, ottaa siitä kaiken irti.
Nyt olkapäälläni istuu kiukkuinen pikkupiru-Katie, joka potkii seinään ja kiljuu: ”Epäreilua! Huijausta! Miksi taas minä?!” Typerää koska etiselle istukalle ei vain voi mitään, en ole itse sitä millään elintavoillani aiheuttanut, ja luojan kiitos sen voi nykyteknologialla todeta etukäteen – menneinä vuosisatoina siihen olisi synnytyksessä kuollut todennäköisesti ainakin lapsi, ehkä myös äiti. Mutta silti pettymys on vielä pinnassa. Sektio ei ole mikään pieni leikkaus, sen jälkeen on kipeänä varmasti pidempään kuin alatiesynnytyksen jälkeen, ja koko se synnytyksen romanttinen puoli – yhdessä puuskuttaminen, siippaan ripustautuminen ja kauhean työn ja tuskan jälkeen oman jälkeläisen saattaminen maailmaan ja mutsinsa paljaille rinnoille – jää pois. Sen sijaan ensin makaan tokkurassa ja sitten minulle näytetään kauniisti kapaloitu vauva, niinkö? Pääseeköhän edes isä hellimään ihan vastasyntynyttä keisarileikattua, saati leikkaamaan napanuoran?
Se hatunnosto NHS:lle, että samantien ultran jälkeen saimme tavata sikiölääketieteeseen erikoistuneen tohtorin, joka kärsivällisesti selitti meille homman nimen ja vastaili pelästyneensekaviin kysymyksiini. Tapaamme toivottavasti saman tyypin ensi viikollakin glukoosirasituskokeen tulosten tultua. Eikähän mikään tietysti ole vielä kirkossa kuulutettu – ehkä Eddie vain tykkää ruuastaan, kuten äiti ja isä? Ehkä se istukka vielä hiipii pois kohdunsuulta?
Lääkärin mukaan muuten jalkakramppini johtuvat todennäköisemmin alhaisesta hemoglobiinista kuin magnesiumin tai potassiumin puutteesta. Lipittämässäni Floradixissa on hänen mukaansa aika vähän rautaa, joten jos ensiviikkoisissa verikokeissa hgb:ni on edelleen alhainen, saan kuulemma järeämpiä rautatabletteja. (Tervetuloa, ummetus.) Keisarileikkaukseen kun ei ole kovin suotavaa mennä vähäverisenä. Ja outo ajoittainen ylävatsan puutumiseni kuulemma johtuu ihon ja sen hermojen venymisestä eikä ole millään muotoa huolestuttavaa. Verenpaine ja pissakoe edelleen OK.
Jos raskausdiabetes todetaan 8,5 prosentilla suomalaisäideistä ja etinen istukka on 0,5 prosentissa raskauksia, miten todennäköistä on, että samalla tyypillä on molemmat…?Kiva. Kaikkihan kuuluvat johonkin vähemmistöön.
Sattuuko täällä olemaan ketään kohtalotoveria niin diabeteksen, etisen istukan kuin suunnitellun sektionkaan suhteen? Miten meni?