Äitienpäivitys – onnesta ja tyytymisestä
Tänään on täkäläinen äitienpäivä. Sain lapsukaiselta kortin ja narsissikimpun ja aamiaiseksi mustikkalettuja – en sentään sänkyyn, se olisi takuuvarmasti päättynyt katastrofiin ja kiroiluun. Aamupalan jälkeen isä ja poika lähtivät uimaan ja jättivät äidin juomaan kahvia ihan rauhassa. Päikkäreitten jälkeen lähdetään pihamyymälään suunnittelemaan kesän kukkapenkkiremonttia.
MinnaM:n erinomainen kirjoitus Tee minut onnelliseksi sai minut pohtimaan samaa asiaa pitkään odotetun vanhemmuuden näkövinkkelistä. Kuinka vuosikaudet sitä ajattelee, että sitten kun saamme lapsen, kaikki on täydellistä. Kuinka vanhemmuudelle kasataan niin mahdottomia odotuksia, että sitten kun se autuas päivä koittaa (jos se koittaa!), niiden täyttäminen alkaa tuntua Sisyfoksen urakalta. Alkaa haluta olla niin täydellinen äiti, ettei osaa tyytyä mihinkään. Missä vaiheessa sitä pysähtyisi ja toteaisi, että on riittävän hyvä? Ja myös, kuinka vanhemmuuteen kiihkeästi pyrkiessään helposti sokaistuu kaikelle sille, mikä elämässä on jo hyvin. Kuinka mahdotonta on tyytyä mihinkään muuhun – hyvään parisuhteeseen, antoisaan työhön, rakkaisiin ystäviin – kun voimat kohdistuvat vain vuosikausien pettymyksien kestämiseen vanhemmaksi tulemisessa.
Älkää tulkitko väärin! En minä tässä minkään äitiyskriisin syövereissä ole, vaikka tahtoikää kohti vakaasti taapertavan ipanan paimentaminen aika työlästä välillä onkin. Ajatukseni lähti enemmänkin siitä, että rakas ystäväni kipuilee juuri lapsettomuuttaan aika avoimesti Facebookissa. Neljä koeputkihoitoa takana, keskenmenoja, rahat loppu. Päivitykset ovat välillä piinaavaa luettavaa: vaikka toisaalta on hyvä antaa tahattomalle lapsettomuudelle kasvot, toisaalta surumieliset kirjoitukset tuntuvat melkein meidän vanhempien syyttelyltä. Enkö minä nyt viiden vuoden jälkeen saisi vain nauttia tästä äitiydestä, postata kuvia mustikkanaamaisesta mussukastani ja pyöritellä silmiä tahtoikäisen edesottamuksille? Tuntuu melkein väärältä iloita vanhemmuudesta, kun se ei ole kaikkien ulottuvilla. Vielä vääremmältä tietysti tuntuu välillä väsyä vanhemmuuteen. Iloitsisi nyt, kun on lapsensa saanut. Muistan itsekin lapsettomuushoitojen keskellä nyrpistelleeni kavereiden valituksille kersoistaan.
En saa nyt tästä ajatuksesta kunnolla kiinni; pahoittelut siis tajunnanvirrasta. Mutta tyytyminen, asioiden parhaan puolen näkeminen, oman elämänsä haltuunottaminen – jossain siellä se on. Herra paratkoon, en minäkään sentään ole sitä mieltä, että jokainen on oman onnensa seppä (vrt. paulahelena & Nata -gate), mutta kunpa jotenkin saisi lohdutettua niitä, jotka tänäkin päivänä surevat ulkopuolisuuttaan, että ei kaikki onni ole vanhemmuudesta kiinni.
Tietenkään kukaan ei voi sanoa toiselle, että liika on liikaa ja mitäs jos viheltäisitte jo pelin poikki. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, ja sitä rataa. (Hei kamoon, peilistä katsoo ihan samoin uskova toisesta lapsesta haaveileva!) Mutta vaikka se tuntuu petturuudelta, olen yrittänyt alkaa valmentaa itseäni siihen hetkeen, jolloin ystäväni sanoo, että tämä oli nyt tässä, hoidot lopetettu, emme yritä enää. Miten voin edes yrittää lohduttaa sellaisessa tilanteessa kuulostamatta falskilta? Ehkä ainoa, miten voi valmistautua, on antaa aikaa ja kuunnella sitten, jos sitä tarvitaan. Miten toivonkaan, ettei se päivä koskaan koita.
(Eddien takana näkyvä kaaos on puuttuva boilerikaappi; to-do-listalla sekin.)
***
Today, on Mothers’ Day, after I had got a card and a bunch of daffodils and a breakfast of blueberry pancakes from my son and his Daddy, I started to think about happiness and satisfaction. A dear friend is being very open about her infertility hell on Facebook – and it is painful to read. This is of course partly because I feel for her, but also because it almost makes me feel guilty about our own happiness, our success of finally having Eddie, and even more so when I occasionally complain about how hard parenthood is. At the same time, I would sometimes like to shake my friend and make her see how well some other aspects of her life are. But of course I can’t do that. She will need to go through this her way. How I wish she would get the child she so longs for – but if that day does not dawn, I hope I will be able to be there for her and offer some consolation, and not just a reminder of what she could never become.