Alku aina hankalaa
Olisikohan tuo otsikko blogihistorian ylikäytetyin…? Koettakaa kestää, arvon lukijakunta, ehkä tämä vielä tästä. On minulla syyni klisettelyyn.
JOS nimittäin tämä nyt 8. raskausviikolla vatsanpehmusteissani pontevasti sykkiväsydäminen papu pysyy kuin pysyykin hengissä, minusta tulee äiti vaaksan verran alle 41-vuotiaana. Yrityksen puutteesta ei voi syyttää, lasta on tekemällä tehty viidettä vuotta. Minkäs tein, kun kelpo mies löytyi vasta reilusti yli kolmikymppisenä? Vaikea endometrioosidiagnoosi, kaksi leikkausta, kolme koeputkihoitokierrosta, säkkikaupalla lääkkeitä ja ravintolisiä, lukemattomia verikokeita ja ultraääniä. Ei pysty uppoamaan, että kaiken tämän jälkeen voisin olla ihan oikeasti raskaana. Ihan niin kuin miljoonat muut naiset ympäri maailmaa. Minä!
JOS papu pysyy mutsinsa pessimistisestä elämänasenteesta ja yliaggressiivisesta immuunisysteemistä huolimatta sisuksissa ainakin sen 25-jotain viikkoa, meille tulisi kesävauva. Laskettu aika on niinkin juhlava kuin 4.7. Yeehaw! Mutta jotteivät asiat sujuisi liian leppoisasti, eilinen varhaisultra (se virstanpylväs, jonka jälkeen uskalsin alkaa ajatuksia ruudulle tallettamaan) löysi kohdustani sikiöpussin, pavun ja sykkeen lisäksi myös 7×5-senttisen sidekudoskasvaimen. Onhan noita fibroideja nähty ja niistä huolimatta muka terveitä ja täysiaikaisia lapsia synnytetty, mutta mutta… Ne kasvavat raskauden myötä. Ystävälläni oli viime vuonna yksi (no okei, paljon isompi) ja hän sai keskenmenon, joutui leikkauspöydälle eikä ole vieläkään onnistunut raskautumaan uudelleen. Toinen kaveri (no okei, reilusti yli nelikymppinen) joutui peräti kohdunpoistoon ison fibroidin takia. Tämäkin vielä.
Ja JOS asiat eivät menekään hyvin, mitäs sitten? Kuinka selviytyä keskenmenosta tai, vielä kamalampaa, lääkkeellisestä tyhjennyksestä tai kaavinnasta? Kestääkö pää enää neljättä hoitokertaa? (Miehen lompakko juuri ja juuri kestäisi, omastani ei tässäkään asiassa ole ollut pienintäkään iloa.) Pillit pussiin, munasolunluovutushoitoihin, adoptiojonoon? Miehessä ei ole mitään vikaa, joten hirvittää myös ajatella, mistä hän vuokseni luopuisi, jos yhteistä lasta ei saadakaan.
Mutta tänään ollaan vielä raskaana! 7 viikkoa ja 1 päivä plakkarissa eikä pienintäkään raskausoiretta! Outoa toivoa pahoinvointia ja närästystä, mutta tähän on tultu. Mitä vain, kunhan papu pysyy kyydissä ja sydän jatkaa sykkimistä…
Mistä sen tietää, ehkä tämänkin tarinan lopussa kiitos seisoo. Jääkäämme odottamaan.