Down under
(Sisältää pohdiskelua intiimialueen karvoituksesta. Jos aihe hirvittää, klikkaa äkkiä muualle.)
Olen antanut itselleni kertoa, että nykymaailmassa useimmat synnyttämään tulevat mutsit, ainakin täällä naisten kehonkarvoitusta kammoavassa Britanniassa, ovat varsin nätisti trimmauttaneet alapäänsä ennen kuin päästävät sairaalahenkilökunnan ronkkimaan paikkojaan ja muuttamaan alueen pinnanmuodostusta joskus varsin radikaalistikin. Kysymys kuuluu: miten ihmeessä he sen tekevät?
En itse ole varsinaisesti apinain sukua, mutta toki olen pitänyt kohteliaana lähiympäristöä kohtaan trimmata ainakin uikkarien lahkeista tursuavat tupakset näkymättömiin. Koska olen sekä laiska että mukavuudenhaluinen, viime vuosina touhu on yleensä hoitunut käsipelillä eli ladyshavella. Bikinialueen vahauksesta minulla kun on sekä mustelma- että veri lentää -kokemuksia, eikähän se kokeneemman vahaajankaan käsissä järin riemastuttavalta tunnu. Olen myös lukenut, että raskausaikana vahaus sattuu enemmän kuin aiemmin, koska iho on hormonimuutosten takia herkempi, ja pienet nirhaumat saattavat altistaa intiimialueen tulehduksille, joita odotusaikana varsinkaan ei kiinnostaisi ottaa vastaan.
Olen kuitenkin nyt edennyt raskaudessa vaiheeseen, jolloin olen joutunut heittämään hellät jäähyväiset tuherolleni ja toteamaan, että peilittä en värkkiä tule enää ennen synnytystä näkemään. Ja Mieskin kategorisesti kieltäytyy parturin hommista (ihme kainostelija). Mitä siis tehdä: jättää viidakko luonnontilaansa lopputiineyden ajaksi ja luottaa siihen, että sairaalassa on nähty pahempaakin, vai yrittää sokkona tahi peilin avulla sheivailla pois pahimmat pöheiköt? Vai pitäisikö sittenkin uskaltautua sinne vahaukseen (au, au, auts)?
Kehtaako kukaan tunnustaa, miten on itse kyseisen ongelman ratkaissut? Vai eikö tämä edes ole mikään ongelma vähän valveutuneemmassa Suomessa?
Kuva kopsattu täältä. Mulla on kuva samasta bannerista Irakin sodan vastaisesta mielenosoituksesta vuodelta 2003, mutta koska kuva on kotona mutta minä en, thanks to Google Images.