Eddie (ja Eddien äiti) 1 kk

Historiamuisteluiden keskelle tiedotusluonteinen asia: Eddie täytti eilen kuukauden. Meidän iso pieni poika! En voi tajuta, että synnytyksestä on jo kokonainen kuukausi… eikä vauvamme enää ole virallisesti vastasyntynyt!

Täällä ei harrasteta yksikuukautisneuvoloita, mutta viimeviikkoisella health visitorin käynnillä pojun paino oli noussut 4 040 grammaan. Eipä se paljon ole, kun syntymäpaino oli 3 830 g ja paino siitä viikon päästä 200 g vähemmän, mutta ainakin oikeaan suuntaan ollaan menossa. Pituutta tai päänympärystä ei mitattu. 

Kuukaudessa poitsu on muuttunut jäntevämmäksi, koettaa jo nostaa päätään, seuraa katseellaan ja tykkää nukahtaa syliin (lue: ei suostu nukahtamaan sänkyynsä eikä moses basketiin; vaunuihin, turvaistuimeen ja Manducaan sentään simahtaa yleensä alta aikayksikön). Jaksaa istua sitterissä kerrallaan korkeintaan puoli tuntia, leikkimatolla viihtyy ehkä vartin. Isän lämmin syli on yleisesti ottaen Eddien lempipaikka – Miehellä on jokin salainen tatsi, jolla saa lapsen rauhoittumaan. Tuttia Eddielle on tarjottu nyt parin viikon ajan ja poitsu yleensä huolii sen, muttei osaa kaivata sitä esim. nukahtamiseen. Ja tänä aamuna heppu soi äidilleen jotain, minkä tämä kiitollisena tulkitsi tarkoitukselliseksi hymyksi – vaikka saattoi se vieläkin olla vatsanväänteitä. Mistä noista tietää. 

Jep, seuraa katseellaan. Ja viuhtoo.

Eddien silmät ovat edelleen tummansiniset, iho hyvässä kunnossa, paitsi naamaan on tällä viikolla noussut milium-näppylöitä. Kastanjanruskea syntymätukka on suurimmaksi osaksi tallella, paitsi otsalla. Ei vaippaihottumaa – tosin tasapainottelen vielä itsekäs mutsi / hyvä äiti -ajatusten välillä enkä ole kokeillut kestovaippoja kuin pari kertaa. Ne ovat niin järjettömän isoja! Ja märkiä! Vitsi kun olisi edes joku vertaistuki täällä kestovaippailemassa, niin voisin kokea touhun helpommaksi: nyt vain lykkään kestoilun aloittamista ajatellen, että beibe on vielä niin pieni ja kaikki ollaan niin stressaantuneita hankalasta alusta…

Todistusaineistoa: jätkällä on ainakin vielä siniset silmät.

Eddie ei edelleenkään ulosta kuin kerran tai pari viikossa, mutta lääkärin mukaan se on OK, joten olemme päättäneet olla stressaamatta asiasta. Jässikkä saa yhä 60 – 90 milliä korviketta rintarupeamien päätteeksi, paitsi silloin, kun olen pumpannut tarpeeksi rintamaitoa lisukkeeksi. Yritän pumppailla ainakin kerran päivässä ja toisen kerran yöllä, mutta ajan löytäminen touhuun on aika haastavaa, kun olemme kotona kahden. Vedän myös sarviapilakapseleita ja imetysteetä rintamaidon lisäämisen toivossa, ja käyn keskiviikkoisin imetystukiryhmässä valamassa uskoa touhuun. Jollei tisseissäni kohta ala tapahtua jotain radikaalia, taidan harkita yksityisen imetyskonsultin kutsumista kotiin… Täällä sanotaan, että synnytyksestä kuusi viikkoa on se aika, jolloin maidontuloa voi yrittää lisätä, sen jälkeen menee (vielä) hankalammaksi. 

Kuukauden vanha äitikin on neljässä viikossa kypsynyt ja kehittynyt. Vieläkin vertailen itseäni hermona kaikkiin vastaantuleviin mutseihin, mutta  sunnuntai-iltaisin en enää ole kuin maani myynyt siksi, että edessä on pitkä viikko vauvan kanssa kahden (vaikka iltapäivisin kieltämättä lasken tunteja Miehen kotiinpaluuseen). Sanoiko joku täällä Lilyssä vai mistäköhän sen äskettäin luin, että vastasyntyneen vanhemmuus on kuin olisi näytelmässä, jossa kaikilla muilla on vuorosanat mutta itse joutuu improvisoimaan? Siltä kyllä tuntuu vieläkin, mutta sentään harvemmin kuin aluksi. Fyysisestikin olo alkaa olla jo siedettävä: hemoglobiini on noussut 76:sta sentään 110:een, alapää alkaa olla kunnossa, selkä ei enää jumita. Ja viime yöhön asti Edison nukkuikin peräti 5 – 6 tunnin putkia, joten en edes ole ihan umpiväsynyt. Vatsalöllö on edelleen iso ja raskausarpien raidoittama (eli Beautiful Body -haasteeseen vastaaminen on vielä ihan liian aikaista), mutta, no, en nyt jaksa sitä surra. On lapseni yhtä litteää mahaa tärkeämpi. 

Hormonit laukkaavat yhä: esimerkiksi tänä aamuna liikutuin jo lukiessani netistä jonkin suomalaisen tuutulaulun sanoja. En myöskään pysty käsittelemään mitään uutisia, telkkariohjelmia tai muita, missä lapselle käy pahasti. 

Olen edelleen vakaasti sitä mieltä, että pikkuvauvan vanhemmuus on paaaljon rankempaa kuin mitä olin odottanut, mutta kyllähän tämä tästä alkaa pikkuhiljaa sujua. Ja luotan siihen, mitä kokeneemmat lohduttavat, että kuuden viikon jälkeen alkaa helpottaa. Sitä odotellessa…

Mutsin paras ystävä.