Ensimmäinen viikko, ja rapiat päälle
Ennen kuin aika kultaa muistot, muutama tähtihetki Eddien ensimmäiseltä viikolta (huom. Sisältää paljon pissa- ja kakkajuttuja. Sorry. Lupaan parantaa tapani, kunhan tämä kriisi on ohitettu.):
1. päivä synnytyksen jälkeen, perjantai: Vielä sairaalassa, aluksi postnatal wardilla, jossa oli neljän vuoteen loosheja, sitten yksityishuoneessa. Varmasti fiksu veto Mieheltä, vaikken itse hormonihuuruissa edes rekisteröinyt meteliä ympärillä. Saimme sairaalavieraita: Miehen sisko sattui olemaan työmatkalla Lontoossa, joten hän tuli moikkaamaan meitä jo synnytyspäivän iltana, ja seuraavana aamuna italialainen ystäväni E, joka on töissä UCH:ssa, vietti ensin kanssamme toista tuntia sillä aikaa, kun Mies haki kotoa turvaistuimen, ja sitten Food Chain -kaverini J tuli myös moikkaamaan meitä luettuaan Facebookista, että olimme hänen kanssaan samassa sairaalassa. Minulle tarjottiin verensiirtoa, koska olin synnytyksessä menettänyt verta seitsemisen desiä (ja verensiirtoa kuulemma suositellaan, jos sitä on lähtenyt 7,5 dl), mutta koska olo ei ollut kamala 76:n hemoglobiiniarvosta huolimatta ja olin onnistunut huippaamatta käymään suihkussakin, kieltäydyin, jotta pääsisimme pikemmin kotiin. Virtsakatetri ja kanyyli otettiin pois, lastenlääkäri tutki Eddien, kätilö tarkisti minun vointini, sain hepariinipistoksen veritulppia ehkäisemään sekä pussillisen lääkkeitä (parasetamolia ja diclofenacia kipuun, rautatabletteja ja laksatiivia) ja otimme taksin kotiin. Ensimmäinen ilta meni ihmetellessä ja sohvalla imettämistä harjoitellessa; ensimmäisenä yönä en tainnut nukkua silmäystäkään, kun pelkäsin niin, että tyyppi lakkaa hengittämästä. Sittemmin asennettiin liikehälytin pinnasängyn patjan alle.
2. päivä, lauantai: Community midwife Beverley tuli heti aamusta sanomaan moi ja katsomaan, että meillä oli kaikki hyvin. Eddie oli kuulemma vähän keltainen (”päivettynyt”, sanoi Beverley), mutta se oli normaalia, kunhan ei menisi pahemmaksi; heppu ei tarvinnut vielä kuin vähän ohjeita helteessä selviämiseen. Häntä tutkittaisiin tarkemmin seuraavalla kotikäynnillä kolmen päivän päästä. Kätilö tarkisti alapään tikkausteni sekä vatsapallon kunnon ja muistutti imettämisen jatkamisen tärkeydestä, vaikka tuntuisi siltä, ettei vauva vielä mitään rinnoista saisikaan. Maito todennäköisesti nousisi seuraavan vuorokauden aikana. Eddien ensimmäinen pihanhoitosessio isän rinnalla Manducassa (jonka Mies on muuten ominut itselleen sanoen, ettei sen nimi ole Womanduca, joten hänellä on etuajo-oikeus…).
3. päivä, sunnuntai: 30 asteen helle, joten vietimme päivän visusti sisätiloissa edes hitusen viileämmässä. Mutsilla ekaa kertaa jalat pahasti turvoksissa, ja synnytystä ennen ilmaantunut ihottuma levinnyt käsivarresta toiseen ja vielä toiseen sääreenkin. Ternimaito alkoi olla lopussa; poika kuitenkin imi rintaa apinan raivolla. Iltaan mennessä baby blues oli iskenyt koko voimallaan, ja yön vain itkin ja imetin tyhjillä rinnoilla ja selkä jumissa vakuuttuneena siitä, että lapseni kuolisi pian nestehukkaan – kunnes joskus aamun sarastaessa Mies huomasi pari tippaa jotain valkoista valumassa toisesta rinnasta. Taivas aukeni, voisin ehkä pitääkin lapseni hengissä! (Drama queen, moi?)
4. päivä, maanantai: Vähän viileämpi päivä, taivaan kiitos. Päivä sujui sohvalla ahmatti-Eddieä syöttäen. Illan viiletessä uskaltauduimme ensimmäiselle vaunuretkelle lähikauppaan jäätelöä ostamaan. Ylämäessä mutsi puuskutti ihan ilman vaunujakin – masentavaa huomata, miten surkeassa kunnossa sitä oltiin. Tajusimme myös, ettei beibe ollut kakannut sitten sunnuntainvastaisen yön; seuraava paniikinaihe valmiiksi tarjoiltuna.
5. päivä, tiistai: Taas hirveä helle. Beverley-kätilön toinen kotikäynti. Eddien paino pudonnut syntymästä 9%. Saatiin käsky syöttää niin paljon kuin poika vetää, 20 – 40 minuutin sessioita, herätettävä uniltakin syömään ainakin kolmen tunnin välein. Virtsassa punertavia ”rakeita” merkkinä lievästä keltataudista; ihonväri kuitenkin kätilön mielestä parempi kuin edellisellä kerralla. Edelleenkään ei kakkaa, joten Beverley käski viemään muksun synnytyssairaalamme ensiapuun, jos kakkaräjähdystä ei tapahtuisi seuraavan vuorokauden aikana. Loppupäivä meni imettäessä ja vaipansisältöä puolihysteerisenä tarkkaillessa.
6. päivä, keskiviikko: Eipä kakkaa, ei, vaikka iltapäivään asti toiveikkaasti odotettiin. Paska äiti -fiiliksissä (totta kai se on äidin vika, jos lapsi ei ulosta) taksilla sairaalan ensiapuun – oli muuten ihkaensimmäinen kerta mutsillekin. Vähän hitaanoloinen hoitaja ja paljon rauhoittavampi lastenlääkäri tutkivat Eddien ja totesivat pojan olevan muuten täysin kunnossa. Lääkäri ehdotti, että jos tilanne olisi vielä perjantaina sama, voisimme tulla ensiapuun uudestaan ja pojalle voitaisiin laittaa gelatiinisuppo, jonka pitäisi stimuloida suolen toimintaa. Konsultoin sitten vielä neuvolaterkkarisiskoani: Suomessa ei kuulemma huolestuta, ennen kuin vauva ei ole ulostanut 10 päivään. Äidinmaito kun on niin hyvin sulavaa, että joittenkin metabolismi imee kaiken, ja onhan Eddie pissannut ihan kelvollisesti. (Lisää paska äiti -pisteitä muuten ropisi siitä, ettemme ole tajunneet pitää kirjaa siitä, kuinka monta märkää vaippaa tai syöttökertaa vuorokauteemme mahtuu. Hei haloo, meillä imetetään on demand, non-stop. Välillä tuntuu, että imetyskertoja on 1/vrk, mutta se on 24 tuntia pitkä. Luojan kiitos, että imettäminen sentään sujuu suuremmitta tuskitta – ainakin toistaiseksi.)
7. päivä, torstai: Eddien yksiviikkoispäivän kunniaksi kävimme rekisteröimässä hänet väestörekisteriin. Nyt on nimet ja kaikki – kutsumanimeä lukuunottamatta yritetään tosin pitää muut nimet salaisuutena nimiäisiin asti. Viikon vanha muksu ja jo kolmatta kertaa Lontoon ydinkeskustan hälinässä! Poika nukkui koko toimituksen ajan viattoman unta. Iltapäivästä isi haki Englannin-mummin bussiasemalta pojanpoikaa tapaamaan. Anoppi on kylässä sunnuntaihin. (Eikä kakkaa. Mutta eipä onneksi enää virtsarakeitakaan.)
8. päivä, perjantai: Eddien rekisteröinti terveyskeskuksemme asiakkaaksi sekä ensimmäinen vauvaneuvolakäynti. Ihanan huolehtivainen terkkari-Sabrina ei ollut hänkään turhan huolissaan kakkaamattomuudesta, mutta kehotti kuitenkin oman mielenrauhamme takia viemään pojan supotettavaksi, koska siitä ei harmiakaan olisi. Enemmän kuin lapsesta terkkari oli huolissaan äidin voinnista, kun valitin selkäkipujani, ihottumaa, turvotusta, alapääongelmia… Kuulemma sairaala ei olisi saanut päästää meitä kotiutumaan ilman lähetettä fysioon ja tarkempiin lantionpohjatutkimuksiin. Nyt GP:ni olisi hommattava ne lähetteet; sain ajan vasta 10 päivän päähän. Neuvolakäynnin päätteeksi Eddien ensimmäinen ravintolalounas mummin, isin ja äidin kanssa; tyyppi nukkui kuin enkeli. Äiti myös lohdutti itseään ja surkeaa oloaan shoppaamalla alesta imetyspaidan, imetysmekon ja imetysliivit; seksikästä, eikö? Loppupäivä mennyt sohvalla – arvatkaa vain mitä tehden – imettäessä ja kirsikkapuumme ensimmäistä satoa ahmien. Jos kakkaräjähdystä ei tapahdu huomiseen mennessä, lähdetään taas sinne ensiapuun.
***
Eddien ensimmäinen viikko ei siis ole mennyt ihan vauvakuplassa hymistellessä. Toki päiviin kuuluu lukemattomia sanoinkuvaamattoman onnen hetkiä, kun nappula tuhisee (ja mitä todennäköisimmin imee tissiä) sylissä, katsoo viisailla (ja vähän kieroilla) silmillään, tuoksuu vauvalta ja on vain niin yksinkertaisen täydellinen, että olemme pakahtua. Ja totta kai etukäteen arvasin, että elämänmuutos olisi rankka (varsinkin yöt! Mietin masentuneena viime yönä valvoessani, että seuraavat täydet yöuneni olisivat todennäköisesti vähintään puolen vuoden päässä) – mutta sitä en tullut arvanneeksi, että oma olo olisi synnytyksen jälkeen näin kehno. Siis fyysisesti. Hirvittää ajatella, miten pärjään Eddien kanssa, kun Miehen isyysloma päättyy jo ensi torstaina… Onneksi omat vanhempani ovat täällä sitten viikon. Ja kyllähän jokainen päivä on edellistä helpompi. But Patience is not my middle name…
Ja samalla, kun kärsimättömästi odotan, että nämä ensimmäiset, vaikeimmat, kivuliaimmat viikot on lusittu, olen alkanut jo pienen paniikin vauvan kasvamisesta: voi apua, mun vauva ei koskaan enää ole vain yhden viikon ikäinen! Virallinen yksiviikkoiskuvakin unohdettiin ottaa! Kohta se kasvaa jo pois pienimmistä vauvanvaatteista ja alkaa liikkua ja puhua ja menee kouluun ja alkaa haistatella vanhemmilleen ja menee ehkä vielä armeijaankin!
Onneksi olen antanut itselleni kertoa, että ovat tästä muutkin mutsit selvinneet. Jumaleishön, kyllä minäkin. (Mutta kakkaisit nyt, kultapieni, äidin mieliksi. Ei haittaa, vaikka olisi selkä-, niska- tai vaikka kattokakka, kunhan kakkaisit…!)