Kolumbia boikottiin?
Jottei totuus unohtuisi tämän vauvaeuforian keskellä, haluan kertoa teille ystävästäni. Minulla nimittäin on ystävä – tai oikeastaan ystäväpariskunta – joka on odottanut lasta kymmenen vuotta. Kymmenen!
Ensimmäiset pari vuotta odotettiin luomuna – eihän perusterveillä alle kolmikymppisillä mikään varsinainen kiire ollut, vauva vain antoi odottaa itseään. Kun sitten ihmettelyn jälkeen mentiin tutkimuksiin ja saatiin raivostuttava ”selittämätön lapsettomuus” -diagnoosi (jos sitä edes diagnoosiksi voi kutsua), seuraavat kolme vuotta menivät aina järeämmäksi muuttuvissa hedelmöityshoidoissa keinohedelmöityksestä koeputkihoitoihin. Kun lasta ei vieläkään kuulunut, jossain vaiheessa oli pään ja kukkaronkin takia tehtävä päätös rankan hoitoruljanssin lopettamisesta ja siirtymisestä adoptiojonoon. Nyt ystäväni ovat adoptiotutkinnan jälkeen jonottaneet lasta tai lapsia Kolumbiasta jo viisi vuotta.
Jonotuksen alussa sanottiin, että Kolumbiasta adoptointi kestäisi keskimäärin pari, kolme vuotta, mutta nähtävästi maa on kaikessa hiljaisuudessa kääntänyt kansainväliset adoptiohanat kiinni viitsimättä ilmoittaa niille sadoille (tuhansille?) epätoivoisille ihmisille, jotka ovat vuosikaudet odottaneet saavansa sieltä perheeseensä kohtuuttoman kauan odotetun lapsen. Kukaan muukaan kun ei ole Kolumbia-jonossa kuulemma viime vuosina edennyt, eikä ystäväni adoptiotutkinnassa ilmennyt ensimmäistäkään seikkaa, minkä vuoksi hän ja hänen yhtä upea miehensä eivät olisi kelvollisia jonkun kolumbialaisen nappisilmäorvon vanhemmiksi.
Kuva pöllity Tumblrista.
Olen niin kiukkuinen ystävieni puolesta, etten tiedä mitä seinää potkia. Mikä vääryys, että rakastavaan kotiin, jossa asuu kaksi fiksua, hauskaa, rentoa, kypsää, sivistynyttä, tervettä, vakavaraista ja tasapainoista aikuista ei voi saada lasta, jolta omassa elämässään puuttuu melkein kaikki! Miten tylyä, ettei Kolumbian valtio suuressa viisaudessaan voi edes kertoa heille (ja kaikille muille omaa lasta kiihkeästi kaipaaville), ettei aiokaan kaiken odottamisen, byrokratian juoksutusten ja rahanmenon jälkeen antaa heidän tulla kokonaiseksi perheeksi! Mitä julmuutta, että kaikki ne Kolumbian perheettömät lapset, jotka vielä muutama vuosi sitten olisivat voineet saada rakastavan kodin ulkomailta, joutuvatkin nyt todennäköisesti kasvamaan aikuisiksi laitoksissa tai sukulaisten nurkissa – sillä en vain jaksa uskoa, että orpolapset olisivat näin äkkiä maasta kadonneet, ei mikään demografia viidessä vuodessa niin radikaalisti muutu.
Tekisi mieli lähteä ”Petturit – Traitors – Traidores” -kyltin kanssa osoittamaan mieltä Kolumbian suurlähetystölle. Kolumbialaista kahvia en kyllä ainakaan enää aio ostaa (öh, no suosin kyllä yleensäkin afrikkalaista). Enkä lähteä reissuun haaveitteni Cartagenaan (no tosi todennäköistä, että lähtisin lähivuosina muutenkaan). Mitäs vielä keksisi Kolumbia-boikottiin? Lempikirjailijani Gabriel García Márquez on kolumbialainen, mutta kirjailijan boikotoiminen maan politiikan vuoksi kuulostaa vähän nurinkuriselta. Mitähän mieltä García Márquez on kansainvälisestä adoptiosta? Jos kirjoittaisin hänelle syyttävän fanikirjeen – ”Katso miten sinun maasi kohtelee minun ystäviäni!” – mahtaisiko hän nostaa kissan pöydälle? Vai olisikohan Shakira tuoreena äitinä otollisempaa maaperää vetoomuksilleni?
Kokaiiniboikottia on ainakin helppo toistaiseksi jatkaa, ehe ehe.
Tajuan toki, että kansainvälisen adoption luovuttajamaana oleminen on maan imagolle haitallista – tuleehan siitä aikamoinen kehitysmaafiilis. Mutta jos maan adoptiopolitiikkaa muutetaan yhtäkkiä noin rajusti, olisi vähintään hyvien tapojen mukaista edes ilmoittaa asiasta julkisesti, jotta ulkomaalaiset adoptiojonottajat voisivat alkaa suunnitella elämäänsä toisin.
Minun ystäväni on nyt kymmenen vuoden odotuksen ja viiden vuoden Kolumbia-postin kyttäämisen jälkeen tulossa siihen tulokseen, että hänestä ei koskaan tule äitiä. Liika on liikaa. Odottamista ei voi jatkaa loputtomiin, jossain vaiheessa on alettava elää tätä päivää, ei vain huomisen odotusta. Itkettää hänen ja hänen ihanan miehensä puolesta. Mitkä vanhemmat maailma heissä menettääkään…
Samalla tunnen tietysti häpeää siitä, miten loppujen lopuksi helposti meidän kivirekemme sitten kuitenkin eteni tähän pisteeseen, jossa vauva potkiskelee tarmokkaasti 39. raskausviikolla. Me emme joutunut ammuskelemaan sokeasti ”selittämätön lapsettomuus” -viidakossa, vaan ainakin lääkärit löysivät aina minusta jotain vikaa, jota hoitaa ja jonka myötä hoidoissa edetä. Ja kyllähän neljä ja puoli vuotta on aika paljon siedettävämpi odotusaika kuin kokonainen vuosikymmen. Ja toisin kuin ystäväni, minä en ole vuosien varrella edes joutunut kokemaan keskenmenojen kauhua, en hautaamaan biologisen lapsen unelmaa, en listaamaan intiimejä asioita itsestäni adoptiobyrokraattien papereihin ja antautumaan psykologien arvioitavaksi. Mikä suunnaton onni meillä onkin matkassa ollut.
Ei kai lapsen saaminen loppukädessä ole ihmisen perusoikeus, ja ilman jälkikasvuakin voi elää täyttä elämää. Mutta silti: kuinka moni vanhempi muka luopuisi lapsistaan, jos saisi uudelleen valita? Niinpä.
Joskus elämä vain menee niin väärin.
P.S. Näytin tietysti tämän tekstin kyseisille ystävilleni ennen se julkaisemista, ja he pyysivät lisäämään pari pointtia: ensinnäkin, vaikka se tuntuu minusta uskomattomalta, he ovat lopulta yllättävän rauhallisia asian suhteen. Vaikka lopputulos on aivan väärä, he ovat osanneet tätäkin mahdollisuutta odottaa: kun jono ei liiku, on varauduttava pahimpaan. Ja kun taustalla on paljon pettymyksiä, pahimpaan varautuminen tapahtuu yllättävän luontevasti. He eivät myöskään suhtaudu Kolumbiaan vihamielisesti, päinvastoin. He ovat käyneet siellä vierailulla, tutustuneet adoptiojärjestöön, opiskelleet vuosikaudet espanjaa. Heille maalla tulee aina olemaan erityinen merkitys. Ystäväni huomauttivat myös, että yllättävän usein adoption suhteen käy nykyisin näin: tulee ”adoptiokeskenmeno”. Jonot ovat pysähtyneet muuallakin (esim. Thaimaa, Kiina, Romania, Bulgaria), ja kansainvälinen adoptio on todella arka poliittinen kysymys monissa maissa. Esimerkiksi Kolumbiassa jonon pysähtymiseen saattaa hyvinkin olla (osa)syynä tv-ohjelma, jossa viranomaisia suoraan syytettiin lapsikaupasta, ja jonka seurauksena lapsia pyritään nyt sijoittamaan laitosten sijaan vaikka kaukaistenkin sukulaisten hoiviin. Eri kysymys sitten tietysti on, onko se parempi lapsille vai maan imagolle.