Kulttuurikorppikotka pienestä pitäen
Olen jo aiemminkin hehkuttanut, miten Lontoossa on vauva-aktiviteetteja joka sormelle ja vähän ylikin, eikä klassinen musiikki ole poikkeus. Lähistöllämme on niin Mini Mozart -muskareita kuin Bach to Baby -konsertteja, joissa ammattilaistasoiset orkesterimuusikot tutustuttavat tiitiäisiä klassisen musiikin ja soittimien saloihin. Me kokeilimme tällä viikolla maailmankuulun konserttitalon Wigmore Hallin For Crying Out Loud! -vauvakonserttia.
For Crying Out Loud! on konserttisarja, jossa Kuninkaallisen musiikkiakatemian opiskelijat pitävät 45 minuutin mittaisia matineaesityksiä alle vuoden ikäisille. (Vähän isommille musiikinrakastajille on omat konserttisarjansa.) Esitetyt kappaleet ovat duurivoittoisia ”helppoja” klassisen musiikin kipaleita ja ohjelmisto rakennettu niin, että kaikki käytetyt instrumentit esitellään vauvoille vähän erikseen (tai niin ainakin tehtiin meidän konsertissamme). Liput maksavat £6 per aikuinen, istumajärjestys salissa on vapaa eikä vauvojen meluaminen tai liikehdintä haittaa.
Meidän konserttipäiväksemme Lontooseen sattui laaja metrolakko, jonka vuoksi kaikki mukaanlupautuneet kolme seuralaistani (tai siis kolme äiti-vauvaparia eli kuusi seuralaista) peruuttivat mukaantulonsa viime hetkillä – eivät uskaltaneet lähteä seikkailemaan vaunujen kanssa lakkoruuhkaliikenteeseen, pöh. Hullunrohkeana minä kuitenkin pakkasin Eddien kärryihin ja lähdin matkaan puolitoista tuntia ennen konsertin alkua… ja myöhästyin vain vartin. Senkin omaa tyhmyyttäni, kun en tajunnut, että yksi parin minuutin välein mennyt bussi olisi vienyt meidät ihan lähelle Wigmore Hallia; nyt odotimme toista bussia liki puoli tuntia. Mutta vahtimestari oli brittityyliin supermukava ja tottunut varmaan kieli vyön alla paikalle lompsottaviin muoreihin, kun sisään saliin pääsi aina biisin loputtua.
Koska saavuimme paikalle myöhässä, en tullut ottaneeksi ohjelmalehdykkää, joten en tiedä, keiden säveltäjien teoksia nuoret soittajat esittivät, mutta jotain Debussyä ainakin. Muusikoita ja soittimia oli viisi: huilu, oboe, käyrätorvi, klarinetti ja fagotti.
Eddie jaksoi kuunnella musiikkia tarkkaavaisesti ehkä vartin verran, sitten muut vauvat ja salin lamput alkoivat kiinnostaa enemmän. Laskinkin hänet välillä ryömimään salin kokolattiamatolle, jossa heppu teki tuttavuutta muiden vauvojen kanssa. Kappaleille taputtaminen herätti aina myös Eduardon huomion – ja niinpä vain pojuliini riemastutti seuraavana aamuna äitinsä oppimalla itse taputtamaan! Mun fiksu, fiksu vauva. <3
Konsertin loppua kohden keskittymiskyky alkoi herpaantua yhdellä jos toisellakin nuorella kuuntelijalla ja ääniefektit alkoivat olla aika mahtavia. Hyvin Eddie kuitenkin jaksoi loppuun asti; itse asiassa niin hyvin, että rohkenin jatkaa konsertin jälkeen lounaalla Wigmore Hallin fiinissä ravintolassa (2 ruokalajin lounas £10, ei paha) syöttäen samalla lapsukaisen, ja sen jälkeen jatkoimme keskustapäivää vielä Wallace Collectionin taidemuseoon!
The Wallace Collection on viehättävä 1400 – 1800 -lukujen taiteeseen, koriste-esineisiin, aseisiin ja haarniskoihin keskittynyt museo Selfridgesin tavaratalon takana Marylebonessa. Kuten suurimpaan osaan Lontoon museoista, sinnekin sisäänpääsy on ilmainen. Museossa on niin vanhojen mestarien (Rubens, Rembrandt, Velázquez, Van Dyck, Murillo, Tiziano…) maalauksia kuin Marie Antoinetten aikoinaan omistamia posliineja, entisten saksalaisten kuningaskuntien prinssien haarniskoja, überkoristeellisia rokokoohuonekaluja, vaikka mitä… Näyttelysalit on sisustettu tyyliin, joka oli vallalla museon täyttämän Hertford Housen ollessa vielä Hertfordin 4. markiisin äpäräpojan Sir Richard Wallacen yksityiskotina 1800-luvun lopulla. (Kysymys tietysti herää, miten ihmeen äveriäs ko. markiisi on ollut, kun lehtolapsellekin on riittänyt perinnöksi varsin tilava kaupunkikartano mittaamattoman arvokkaine taidekokoelmineen…! Museo kun on kokonaisuudessaan Sir Richardin lesken testamenttilahjoitus valtiolle.)
Museoon on esteetön sisäänkäynti vauvanvaunuille ja pyörätuoleille sekä hissi kaikkiin kerroksiin. Sisäpihalla on keidasmaisen viihtyisä lasikattoinen ravintola ja kellarissa peräti (ikkunaton) imetyshuone!
Eddiellä ei ollut onnistunein valokuvauspäivä. Siksikö se nukkui niin hyvin, kun oli raukka niin tylsistynyt mutsinsa kulttuuriharrastuksesta?
Thomas Gainsborough’n Rouva Mary Robinson eli Perdita, 1781. Kaunis malli, kaunis siveltimen jälki.
Frans Halsin Naurava kavaljeeri, 1624. Oikeasti aika huikea teos: mallin silmät todellakin hymyilevät ja puvun pitsi on käsinkosketeltavan tarkkaan maalattu. Vau.
Eddie aika pitkälti nukkui läpi ensimmäisen museokäyntinsä, mutta ehti sentään ihailla muutamaa kimaltavaa kristallikruunua ja kiiltävää haarniskaa. Kotimatka metrolla (eivät ne kaikki metrolinjat lakossa olleet nytkään) ja junalla sujui hämmentävän hyvin sekin – itse asiassa koko päivä meni niin itkuitta, että sen päätteeksi en muuta voinut odottaa kuin painajaismaista yötä. Mutta ei, jokin on maailmankirjoissa sekaisin, sillä kulttuuripläjäyspäivää seuraava päiväkin, vapunaatto, meni ihan leppoisasti – ja vapun vastaisena yönä jässikkä nukkui peräti kymmenen ja puoli tuntia putkeen, plus tunti sen jälkeen vielä tunnin nokoset! Onkohan se kipeä vai vain lopun uupunut äitinsä viihdytysyrityksistä?
”Katso, äiti, mä osaan!”
***
It’s been a week of cultural firsts for Eddie: one day I took him to both his first classical concert and his first art museum! For Crying Out Loud! is a recital series at Wigmore Hall by the students of the Royal Academy of Music; tickets are £6 per adult, the 45-minute programme is easy and cheerful, the seating is free, and the babies are allowed to move and make noise as they please. We arrived late because of the tube strike (enhanced by my own stupidity) but were let in after the first piece. Music managed to keep Eddie’s attention for about a quarter of an hour until he started making contact with other babies and admire the chandeliers. Afterwards we had a nice lunch in the Wigmore Hall restaurant and, as Eduardo was still behaving, continued our West End cultural odyssey to The Wallace Collection, where we viewed its fine selection of the Old Masters’ art, 18th century furniture, armoury and decorative arts. The museum has a free entry and a full level access for prams and wheelchairs, including a lift to all floors. It even has a nursing room in the basement and a lovely courtyard restaurant under the sunroof. Just delightful! Even more delightful was the revelation that the concert taught my clever son to clap his hands! Aww. <3