Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä
…heräsin helteiseen torstaiaamuun uuden poikaystäväni kämpiltä Angelissa. Tai uuden ja uuden – olimme kokeilleet seurustelua jo pari kesää sitten, mutta silloin heppu oli vielä liian kiinni eksässään eikä juttumme lähtenyt lentoon. Kahden talven välttelyn ja väsytystaistelun jälkeen olin vähän aikaa sitten antanut periksi ja suostunut yrittämään uudestaan. Ja taisi olla ihan kivaa, kun en ollut malttanut kotiinkaan lähteä, vaikka aamuksi oli varattu lääkärinaika kimppakämppäni lähellä Brixtonissa. Olisi ollut fiksumpaa suunnata kotia kohden illan viimeisellä metrolla kuin matkustaa aamuruuhkassa läpi koko Lontoon keskustan.
Mutta äkkiäkös tubella pääsee! Viisi minuuttia jalan Angelin asemalle, siitä ottaisin Northern Linen yhden pysäkin verran King’s Crossille, jossa vaihtaisin nopeaan Victoria Lineen. Ihan hyvin ehtisin kymmeneksi lääkäriin, kun lähdin poikaystävän luota ennen yhdeksää.
Paitsi ettei Northern Line kulkenut. Asema oli suljettu, vartijat käännyttivät työmatkalaisten virrat bussipysäkkien suuntaan. No, kerrankos tuota Lontoossa käy ja äkkiähän tästä King’s Crossille bussillakin pääsisi. Ahtauduin ensimmäiseen sinnepäin kulkevaan bussiin.
King’s Crossin kulmille madeltuamme kävi ilmi, että sekin asema, yksi Lontoon suurimmista risteysasemista, oli kiinni! No jopas. Bussini jatkoi läheisen Eustonin aseman suuntaan, joten jäin kyytiin, koska Victoria Linelle pääsisi Eustoniltakin. Johan oli aamu. Bussissa alkoi kierrellä huhu kaasuräjähdyksestä, jonka takia metroasemia oli jouduttu varotoimenpiteenä sulkemaan.
Jäin bussista Eustonin liepeillä ja – guess what – sekin metroasema oli suljettu. Nyt kärsimätöntä työmatkajengiä alkoi olla jo aika lailla, kun paikallisjunilla kahdelle isolle rautatieasemalle jalkautuneet eivät hekään päässeet jatkamaan metrolla matkaansa. Onneksi Eustonilta lähti Brixtoniin bussi 59; silläkin vielä ehtisin lääkäriin, ehkä, kunhan nyt ei enää uusia viivytyksiä ilmaantuisi. Jonotin ja mahduin bussiin, sain jopa istumapaikan yläkerran etupenkistä. Lähdimme matelemaan edestaas säntäilevien jalankulkijoiden, taksien ja punaisten kaksikerrosbussien letkassa Woburn Placea etelään, Holbornia ja Waterloon siltaa kohti.
Vasta nyt bussissa istuessani aivoni rekisteröivät hälytysajoneuvojen ulvonnan, poliisi- ja paloautojen vyörymisen King’s Crossin suuntaan. Herttinen, olikohan kaasuräjähdys ollut isokin? Toivottavasti kukaan ei ainakaan ollut loukkaantunut.
Varttia vaille kymmenen bussini oli edennyt vasta parisataa metriä Upper Woburn Placelta Tavistock Squarelle asti. Aivan mahdoton liikenne, aivan mahdoton ehtiä enää varttitunnissa joen yli lääkäriin. Päätin soittaa terveyskeskukseen ja pahoitella myöhästymistäni; ehkä minulle saataisiin vielä järjestymään uusi aika samalle aamulle, ettei tässä kaaoksessa rämpiminen ihan hukkaan menisi.
Löysin jostain paperikalenterini uumenista (paperikalenterin! Muistatteko niitä, aikana ennen älypuhelimia?) terveyskeskuksen puhelinnumeron ja olin kovasti selittämässä hieman yksinkertaisen kuuloiselle vastaanottovirkailijalle, etten millään ehtisi vastaanotolle kymmeneksi, koska jostain syystä koko Lontoon liikenne oli jumissa… kun Se tapahtui. Kuulin takaani kumean jymähdyksen, matalamman, syvemmän äänen, kuin mitä osaisin edes kuvitella. Se ei kuulostanut elokuvien räjähdykseltä, vaan ennemmin siltä kuin maa olisi auennut ja nielaissut sisäänsä tyhjiöön jotain tosi isoa… kuten vaikka kaksikerrosbussin.
Bussin yläkerrassa takanani istuvat ihmiset alkoivat kirkua ja huutaa ”kaikki ulos! Ulos bussista!” Minä, hämmentyneenä asioiden saamasta käänteestä, sopersin puhelimeen, että täytyy varmaan lopettaa, kyyti on pysähtynyt ja kaikkien on poistuttava, heippa. Poistuin bussista viimeisenä kauniin Tavistock Squaren jalkakäytävälle, jolla risteili edestakaisin enemmän tai vähemmän hysteerisiä ihmisiä. Ilmassa kierteli savukiehkuroita ja haisi palaneelta.
Päässäni löi tyhjää. Mitä tekisin, palaisinko Eustonille jonottamaan toiseen bussiin vai unohtaisinko koko lääkärin ja lähtisin jalan työpaikan suuntaan (joka itse asiassa oli kävelymatkan päässä poikaystävän kämpiltä, eli ilman tätä kirottua lääkärinaikaa olisin jo istunut tunnin konttorirottana ja kuullut päivän tapahtumista vasta telkkarin erikoisuutislähetyksistä)? Jostain syystä koti alkoi tuntua houkuttelevimmalta vaihtoehdoilta – aloin saada tarpeekseni huutavista sireeneistä, säntäilevistä ihmisistä ja palaneen kärystä.
Katsoin tulosuuntaamme: viitisenkymmentä metriä bussini takana jokin iso ja muodoton savusi ja kärysi. En saanut selvää, mikä se oli, mutta katku siitä lähti, ja se sinetöi päätökseni: ei ainakaan siihen suuntaan. Mutta sieltä päin käveli nokeentuneita, hysteerisesti nyyhkyttäviä ihmisiä – pitäisikö minun kuitenkin mennä auttamaan? Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Mitä osaisin tehdä?
Koko epäröintini paikalleen jysähtäneen liikenteen keskellä kesti varmaan vain muutaman sekunnin, vaikka tuntui ikuisuudelta. Sitten minua päin käveli suunnilleen ikäiseni vaaleatukkainen tyttö, joka itki ja nilkutti. Okei, tässä oli ainakin yksi, jota voisin jollain pienellä tavalla auttaa. Lähdin kävelemään hänen kanssaan poispäin räjähdyspaikalta, tarjosin kävelytukea ja nenäliinaa, kyselin mihin suuntaan hän oli menossa. Vähitellen niiskuttaminen lakkasi ja tyttö sai kerrottua, että bussi oli räjähtänyt; en kuitenkaan tullut hämmennykseltäni kysyneeksi, oliko hän ollut itsekin siinä bussissa vai nähnyt räjähdyksen kadulta. Saatoin tytön Holbornin asemalle, josta hän sanoi pystyvänsä jatkamaan työpaikalleen omin voimin. Lähdin kävelemään Waterloon siltaa kohti. En enää muista, kuinka kauan taivalsin bussireittiä ennen kuin yhytin liikenteessä olevan linja-auton, mutta puoliltapäivin makasin jo kotisohvalla vilttiin käpertyneenä hiirenhiljaisessa kimppakämpässä, muiden kämppisten ehdittyä töihin ennen metroverkon sulkemista. Puhelinverkot eivät toimineet, en saanut kerrottua töihin syytä ylimääräiselle vapaapäivälleni, en tarkistettua, olivatko ystävät ja kämppikset (ja se uusi poikaystävä!) kunnossa. Suomeenkaan ei puhelimella päässyt tuntikausiin – mutta onneksi, kun pääsin, siellä ei oltu vielä koko terrori-iskusta kuultukaan. Eivätpähän olleet ehtineet säikähtää.
Tuijotin ylimääräisiä uutislähetyksiä joka kanavalla ja yritin saada käsitystä siitä, mitä oikein oli tapahtunut. Päiväkausia siihen meni, viranomaisillakin.
Sen kumean jymähdyksen ääntä en unohda varmasti koskaan.
***
Lontoon terrori-iskuissa 7.7.2005 kuoli neljän itsemurhapommittajan lisäksi 52 siviiliä: 6 Liverpool Streetin ja Aldgaten välillä kulkeneesssa Circle Linen metrojunassa; 7 Edgware Roadin asemalta Paddingtonin suuntaan lähteneessä junassa; 26 King’s Crossin ja Russell Squaren välillä matkanneessa Piccadilly Linen junassa; ja 13 bussissa numero 30 Tavistock Squarella, kivenheiton päässä aiemmasta Russell Squaren räjähdyksestä. Kaikki paitsi yksi uhreista oli lontoolaisia. He olivat iältään 20 – 60 -vuotiaita, eri uskontojen ja etnisten ryhmien edustajia, opiskelijoita, työssäkäyviä ja eläkeläisiä, vanhempia, isovanhempia, vastakihlautuneita. Kaikki he olivat jonkun lapsia. Heidän lisäkseen yli 700 ihmistä loukkaantui tai vammautui iskuissa.
***
My 7/7/2005: I had left my then-boyfriend’s flat in Angel for a doctor’s appointment in Brixton when I got caught in the closed tube lines and chaotic road traffic. Managed to get to Euston and board a No 59 bus to Brixton. We had only progressed a few hundred yards to Tavistock Square, and I was on the phone to the surgery cancelling my appointment, when I heard it: the deepest boom ever imaginable. I didn’t understand what it was, I hadn’t seen anything, but left the bus with the other passengers who had seen more and were screaming in panic. I walked a sobbing girl to Holborn and heard from her that a bus behind mine had blown up. Eventually I found my way back to the quiet home where I spent a long afternoon huddling on the sofa, trying to make sense of all the unscheduled TV news broadcasts and failing to get a message through to my family, boyfriend and workplace that I was OK. I guess I was – the lucky one. But I won’t forget that sound, so deep and unearthly.