Loppusuoralla! Eli rv. 36:n ultra ja lääkäri
Viime viikolle osui myös tämän raskauden kenties viimeinen ultraäänikuvaus ja lääkäripalaveri. Synnytyksen käynnistyspäiväkin sovittiin, hui!
Tällä kertaa UCH:n klinikalla sattui olemaan niin tehokas päivä (vrt. edellinen neuvolapostaukseni), että minua oltiin kuulemma huudeltu sisään ultraan jo ennen kuin täsmälleen sovittuna aikana ilmoittauduin vastaanotossa saapuneeksi. Paikkaani jonossa en silti onneksi menettänyt, vaan se sama (kreikkalainen?) miessonografi, joka oli aiemminkin runnellut mahaani, kutsui meidät kohta sisään. Herralla näytti olevan parempi päivä, sillä tänään hän oli paljon hellävaraisempi. 🙂 Ja myös puheliaampi, sillä nyt hän selosti vuolaasti, mitä kulloinkin kuvaruudulla oli.
Mies ja minä esitimme toivomuksen, että sonografi tarkistaisi vielä kerran vauvan sukupuolen – ihan vain siksi, kun NCT-tunnilla oli sanottu vain 80%:n ultraveikkauksista osuvan oikeaan. Heppua moinen huvitti ja hän sanoi, että 20. viikon ultrassa sukupuoli itse asiassa yleensä näkyisi parhaiten, sillä kasvaessaan, ja varsinkin nyt jo viikolla 36, sikiö ei yleensä mahtuisi enää esittelemään sukukalleuksiaan (ööh, onko tytölläkin sukukalleudet?). Mutta aikansa pyöriteltyään hän läväytti ruudulle jotain, minkä sanoi esittävän Eddien sukuelimiä. Saimme kaipaamamme varmistuksen. 🙂
Muutenkin Eddiellä on edelleen kaikki hyvin. Tyyppi on jo piirun verran päälle kolmikiloinen, hurjaa! Normaalikokoinen pää, iso maha, pitkähköt raajat, normaali määrä lapsivettä. Saimme profiilikuvankin, jossa minusta vauvalla on ihan samanlainen mutrusuu kuin isällään. Mies oli suloinen lapsi, minä taas aika tylsännäköinen kuukasvo, joten toivottavasti saisimme isänsänäköisen söpöläisen… Uskomatonta, että tapaamispäiväämme on enää korkeintaan muutama hassu viikko! Tuntuu kuin olisin ollut raskaana aina.
Tämännäköinen nöpönenä mutrusuu meille on tilattu. Harmillisesti ultraäänilaitteen printteristä oli muste loppumassa, mutta saahan tuosta selvän…
Ultranjälkeiset lääkäritreffit olivat sattumalta saman lievästi pelottavan ja hankalannimisen (srilankalaisen?) mieslääkärin kanssa, jolta alunperin sain etisen istukan diagnoosin; lisäksi tällä kertaa huoneessa istui tarkkailemassa amerikkalainen lääkäriopiskelija. Mies ja minä naureskelimme jälkeenpäin, että vaikutti ihan siltä kuin lääkäri olisi ollut pettynyt istukkadiagnoosini ja keisarileikkausuhan perumiseen! Hän nimittäin tivasi tarkkaan, oliko sonografi varmasti sanonut istukan olevan poissa kohdunsuulta, ja kävi vielä itse tarkistamassa sen sonografeiltamme, koska ultraraportissa sitä ei kuulemma mainittu tarpeeksi selkeästi. No, hyvä tietysti, että asia varmistettiin nyt monelta taholta. Saatuaan varmistuksen, että sektioon tässä ei oltaisi enää suoraa päätä suuntaamassa, tohtori sanoi, että ikäni takia sairaala ei haluaisi päästää minua yliajalle, koska istukan toiminta saattaa kypsemmillä mutseilla hidastua tai lakatakin yliajalle mentäessä (vaikka riski pienenpieni onkin). Siispä buukkasimme synnytyksenkäynnistyspäivän ja sitä viikkoa ennen sweep-päivän, jolloin synnytys koetettaisiin käynnistää manuaalisesti (kirjaimellisesti, heh)!
Lääkäri rauhoitteli meitä sillä, että vaikka Eddie on nyt jo yli kolmikiloinen, ei hänestä mitään monsteria enää ehtinyt kasvaa; todennäköisesti hän jäisi alle nelikiloiseksi. Huh helpotus! Ja koska beibe oli jo niin hyvänkokoinen, saimme luvan jo alkaa kokeilla kaikkia poppaskonsteja vauvan ulossaamiseksi; muksulla ei olisi kokonsa ja ikänsä puolesta hätää vaikka olisi syntynyt siihen klinikan lattialle palaverin päätteeksi.
Kysäisin vielä, mitenkähän viimeaikaiset raskauskremppani mahtaisivat vaikuttaa synnytyksen kulkuun: kohtuuhankalat liitoskivut (’pelvic girdle pain’) ja iänikuiset jalkakrampit. Liitoskivut kuulemma unohtaisin synnytystuskissani… ja sitä paitsi ne toivottavasti olivat merkkinä lantioni aivan esimerkillisestä laajenemisesta, jotta lapsen olisi helpompi tulla maailmaan; synnytyksen kivunlievitys auttaisi. Ja sitä varten synnytyskumppani olisi lääkärin mukaan messissä, että hieroisi aina tarvittaessa krampit pois. Kiva: voin jo kuvitella karjuvani jossain konttausasennossa vauvan pää jalkojen välistä pilkistäen, etten voi jatkaa ennen kuin joku hieroo jalkaani tai vaihtoehtoisesti äkkiä amputoi sen pois…!
Semmoinen sessio. Minä olen mielessäni ajatellut, että tämän ensimmäisen äitiyslomaviikon voisi vielä ottaa iisisti kotona ja yrittää saada mahdollisimman moni rästiasia ruksattua listalta (missä ne mun Bugaboot viipyy, ostin ne netistä jo viime viikolla!), mutta ensi viikosta alkaen… Meksikolaista ruokaa? Saunan kuuraus? Ananasta aamiaiseksi? Panostusta parisuhteeseen? Akupunktionkin voisi buukata.
Saa siis nähdä, tuleeko meille kesä- vai heinäkuun vauva! Veikkauksia? :-)