Mies, joka outtasi Rock Hudsonin (eli syy liki viikon blogihiljaisuudelle)
Kirjallisuusteemalla jatketaan (mutta lupaan, että tämän jälkeen lopetan). Narrasin nimittäin vähän tuossa edellisessä kirjahaasteessa: seuraavana lukulistallani ei ollutkaan Oksasta tai Grassia, vaan, aaaaaaah, Armistead Maupinin uusin, Tales of the City -sarjan yhdeksäs ja kuulemma vihoviimeinen osa, The Days of Anna Madrigal.
Eli anteeksi vain melkein viikon blogihiljaisuus. Tämä mama on lukenut ensimmäisen KIRJAN sitten Eddien syntymän! Eikä vain lukenut, vaan myös käynyt fanittamassa kirjailijaa British Libraryn lukijatapaamisessa – minä ja kolmesataa homomiestä. Ilta myi loppuun parissa tunnissa joskus lokakuussa, joten yleisöön mahtui vain meitä tosihörhöfaneja. Penkkinaapurinikin olivat tulleet Sheffieldistä asti ja innoissaan kuin Duracell-puput.
Maupinia tuntemattomalle pikabriiffauksena, että tyyppi on Amerikan Syvän Etelän herrasmies, josta tuli sanfranciscolainen lehtimies ja kolumnisti, yksi ensimmäisistä, joka 70-luvulla kirjoitti avoimesti homoudesta ja trans-ihmisistä. Hänen kepeä viikoittainen sanomalehtijatkokertomuksensa kasvoi ensin kirjaksi, sitten kirjasarjaksi, ja HIV/aidsin myötä muuttui syvällisemmäksi ajankuvaksi. Itse tutustuin kirjoihin brightonilaisen ystäväni suosituksesta ensimmäisenä Lontoon-talvenani ja olen palannut niihin aina säännöllisin väliajoin. Hassua sikäli, etteivät kirjat ole minusta erityisen hyvin kirjoitettu ja juonenkuvioiden yllätyksellisyyskin on ensilukeman jälkeen mennyttä. Ehkä olen vain rakastunut Maupinin sympaattisiin henkilöhahmoihin: suvaitsevaisuuden perikuvaan rouva Madrigaliin, suloiseen mutta epävarmaan Michael Tolliveriin, kompleksiseen häntäheikkiin Brian Hawkinsiin – ja tiukkapiposta hiljalleen höltyvään Mary Ann Singletoniin, johon (valitettavasti) tuolloin Lontoon alkuvuosina samastuin.
Lukijailta oli hykerryttävä kokemus, jo yleisön liki uskonnollisen hurmion takia. Kirjailija Damian Barr (itsekin gay as a goose) haastatteli Maupinia näyttämöllä, joka oli sisustettu rouva Madrigalin kotoisaksi salongiksi, Maupin luki pätkän uudesta kirjastaan (ja allekirjoittaneella meinasi mennä kuola väärään kurkkuun, sillä pätkässä esiintyi eräskin suomalainen keksintö), yleisö teki ennalta-arvattavia kysymyksiä, ja Maupinin englantilainen serkku Sarah Jane Morris, joka ennen lauloi The Communardsissa, esitti muutaman uuden biisinsä. Ja lopuksi jonotin puolitoista tuntia nimikirjoitusta ostamaani kirjaan. No tietysti jonotin, eihän siinä muuten olisi ollut mitään järkeä. Kerroin Armistead-sedälle olevani Suomesta ja hän kertoi aviomiehensä olevan koukussa Angry Birdseihin. Aww.
Loppuviikko on sitten mennytkin tuota uutta kirjaa ahmiessa kaikissa niissä väleissä, jolloin muuten olisin lukenut blogeja tai kirjoittanut omaani. Mutta nyt se on tehty! Olen palannut ihanan Anna Madrigalin nuoruuteen ja tavannut uudestaan melkein kaikki muutkin San Franciscon rakkaiksi käyneet hahmot. Edelleenkään Maupin ei ole maailman sujuvin kirjoittaja ja minua kuumottaa hänen alleviivaava tapansa osoittaa ajantasaisuutensa heittemällä sivuille viittauksia Twitteriin, Breaking Badiin ja päivän julkkiksiin, mutta toisaalta hän on kuin snadisti rasittava mutta loputtoman sydämellinen vanha setä joulupäivällisellä: pikkuisen nolo mutta niin rakas, että juhlapöydästä puuttuu jotain, jos hän ei ole läsnä.
Ja kyllä, yhä hän onnistui yllättämään juonenkuvioillaan. Onneksi. Aah.
Armistead-setä ja minä. Armistead-setä taisi olla jo vähän väsynyt…
P.S. Niin, Armistead Maupinhan kuulemma outtasi Rock Hudsonin. Siis ainakin omien puheittensa perusteella. Kun Rock Hudson oli ensimmäisenä Hollywood-tähtenä juuri kuollut aidsiin, jonkun oli muka nostettava kissa pöydälle ja myönnettävä lehdistölle, että homohan se oli. Maupin sanoi niin tehneensä, koska Hudson oli kuulemma elänyt Hollywoodissa avoimesti homoelämää, studiot vain olivat kieltäneet lehtiä kirjoittamasta siitä.
P.P.S. Niin, tietääkö täällä siis kukaan edes, kuka oli Rock Hudson? [Huokaus.] Täti taitaa olla aika kypsä…. KVG, nuoriso. (Täti osaa termit.)