On teatterissa käyty
Viime aikoina, kun baareissa istuminen on sattuneesta syystä jäänyt vähemmälle (tulee se raja joskus vastaan virgin mojitojen lipittämisessäkin), olen alkanut raahata Miestä mukanani teatteriin. Hävettävän vähän ollaankin viime vuosina nautittu maailman parhaimpiin kuuluvan teatterikaupungin tarjonnasta. No, ajatuksella, että kohta ei päästä minnekään kuin hirmuisten etukäteisjärjestelyjen kautta, ollaan sitten liesuttu katsomassa sitä maailmanluokan teatteria. Esimerkiksi näitä:
Tšehovin Kolme sisarta Young Vic -teatterissa. Mies huokaili jo etukäteen, että voi ei, venäläisiä klassikoita, kuolevatko kaikki? Tykkäsimme kuitenkin modernista toteutuksesta, jossa perinteisen näyttämön tilalla oli yli sadasta neliönmuotoisesta pöydästä katettu esiintymislava, jonka takana liki näyttämön korkuinen multakasa symboloi äiti Venäjää, ja toisen näytöksen ajan näyttämö ”rapistui” avustajien kaataessa pöytiä yksi kerrallaan pois, elinpiirin niin surkastuessa. Ehkä hieman alleviivaavaa symboliikkaa, mutta minusta ihan ovelasti tehty. Näyttelijät olivat aika eritasoisia, jotkut luontevampia kuin toiset, mutta mielenkiinto säilyi loppuun asti – siitä huolimatta, että istuimme hattuhyllyllä lavan sivussa. Tiedämmepähän tulevaisuudessa, että sieltäkin näkee ja kuulee tuossa teatterissa aivan mainiosti.
Ibsenin Hedda Gabler Old Vicissä. Jos 3 sisarta oli modernisoitu versio, tämä oli sitten niin perinteinen, niin perinteinen, että olisi voinut kuvitella itsensä hyvinkin istumassa vuoden 1891 ensi-iltakatsomossa. Kaunis vanha teatteri, kauniisti rakennettu perinteinen näyttämö, aikalaispuvut, yksityiskohtia myöten kaikki kohdallaan. Paitsi että itse Heddaa lukuunottamatta kaikki näyttelijät olivat parikymmentä vuotta hahmojaan iäkkäämpiä. Heddaa esitti hurjan suitsutuksen roolistaan saanut Sheridan Smith, joka on täällä tunnettu tv-kasvo, ja muissakin rooleissa oli isoja nimiä: Adrian Scarborough (mm. Kahden kerroksen väen hovimestari Pritchard) esitti Heddan aviomiestä (see? Hepun pitäisi olla vastarakastunut nuori tohtori eikä pullava keski-ikäinen) ja Anne Reid (mm. Kahden kerroksen väen kokki Mrs Thackeray) tämän höpsöä tätiä. Esitys jätti minut kuitenkin vähän kylmäksi, en oikein saanut sympatiseerattua kylmäkiskoista Heddaa. Mies-parkani koki esityksen peräti niin kirjaimellisesti puuduttavaksi, että karkasi väliajalla kotiin: parvekkeella olevat paikkamme olivat niin ahtaat, ettei hän saanut jalkojaan mahtumaan rennosti mitenkään päin. O-ou. No, tiedetään sitten tämäkin käytännön ongelma tässä teatterissa.
Twelfth Night, Olivia & Malvolio. Kuva napattu täältä.
Shakespearen Loppiaisaatto Apollo-teatterissa. Ah, ihana Mark Rylance! Globe-teatterin entinen taiteellinen johtaja siirsi joukkionsa talvikaudeksi West Endiin ja rakensi Apolloon renessanssiajan puunäyttämön minstrels’ galleryineen, jolla renessanssiasuihin pukeutuneet trubaduurit soittelivat renessanssisoittimin 1600-luvun musiikkia. Aikalaiskuvaus, jos mikä, sillä Shakespearen ajan tyyliin kaikki roolit olivat miesten, öh, miehittämiä ja puvustuskin oli alusvaatteita myöten niin aitoa, ettei kellään näyttämöllä kuulemma ollut kuteissaan yhtään nepparia tai vetoketjua. Rylance itse esitti kreivitär Oliviaa ja Britannian kansallisaarre Stephen Fry tämän hupsua palvelijaa Malvoliota. Ja hyvin esittivätkin; Shakespeare voi varsinkin alkukielellä olla aika puuduttavaa katsottavaa, mutta nämä heput osasivat hommansa. Ah, mikä nautinto.
David Haren The Judas Kiss Duke of York’sissa. Sokerina pohjalla kävimme tällä viikolla katsomassa niin tuoreen näytelmän, ettei se ole vielä edes saanut West Endin ensi-iltaansa (joka on perjantaina). Iik-ihanan Rupert Everettin ja varsin herkullisen Freddie Foxin tähdittämä The Judas Kiss oli saanut viimesyksyisellä Hampsteadin teatterin turneellaan osakseen sellaisia ylisanoja, että pitihän se nähdä. Varsinkin, kun lääh-kaunis Rupert Everett on kuulunut maailman kauneimpien miesten Top 5 -listalleni, jestas, kai jo 80-luvulta – eikähän tuo Freddiekään varsinaisesti silmiin satu. (Ihan näin kulturellit motiivit, juu.) Näytelmän kirjoittaja David Hare on käsikirjoittanut myös mm. elokuvat The Hours ja The Reader, joten ei ihan turha tyyppi hänkään. Näytelmän 1. näytös kertoi Oscar Wilden viimeisestä iltapäivästä vapaana miehenä, ennen kuin hänet pidätettiin ”törkeästä siveettömyydestä” (eli homostelusta), ja 2. näytös taas kuvasi hänen ja rakastaja-Bosien viimeistä yhteistä iltaa Napolissa Wilden vankeustuomion jälkeen. Minä tykkäsin teoksesta enemmän kuin Mies (liekö sillä mitään vaikutusta, että näyttämöllä käyskenteli ilkosillaan varsin kauniita nuoria miehiä – hyi miten seksistisesti ajateltu!), mutta olen kyllä aika Wilde-fani muutenkin.
Tänä talvena Lontoon teatteritarjontaan kuuluu myös esimerkiksi Shakespearen Macbeth (naapurimme) James McAvoyn tähdittämänä, The Audience, jossa Helen Mirren esittää jälleen kuningatar Elisabetia, valtavan suosion saanut osittain nukkeanimaationa toteutettu War Horse, South Parkin tekijöiden The Book of Mormon, joka ei ehkä puritaaneille sovi, sekä meidän seuraava teatteri-iltamamme, myös erinomaiset arvostelut saanut farssi One Man, Two Guvnors. Eikä pidä unohtaa valtavaa musikaali- ja fringe- eli West Endin ulkopuolista tarjontaa. Itse haluaisin nähdä kehutun ja palkitun lastenmusikaali Matildan, Singin’ in The Rainin, jossa viiden eturivin katsojille jaetaan sadetakit, Les Miserablesin nyt elokuvaversion siivellä, sekä Monty Python -musikaali Spamalotin, joka huhun mukaan alkaa Finland-laululla… Mutta saapa nähdä, mitä kaikkea tässä kevään mittaan ehtii tehdä. Kun pitäisi kai sen vauvan tuloonkin jollain lailla valmistautua. Laittaa vaikka vauvanhuone valmiiksi.