Onko kukaan koskaan väittänyt, että lasten saaminen olisi helppoa?
Anteeksi blogihiljaisuus. Olen aloittanut tämänkin kirjoituksen sen seitsemään kertaan, mutta ajatus ei vain pysy koossa. Tai jos pysyisi, vauva on rinnassa kiinni. No, tiedätte tämän, pikkulasten vanhemmat.
Otsikko on lainattu Emmin kommentista. Eipä kai, kuuluu siihen vastaus. Kyllähän jokainen vastikään vanhemmaksi tullut taitaa huomata, miten yllättävän rankkaa kaikki on.
Kun on monta vuotta kiihkeästi lasta kaivannut, sitä silti kuvittelee, että lapsen vihdoin saatuaan taivas aukeaa ja kaikesta selviää leikiten. Että mikään ei ole raskaampaa kuin pitkä pettymystentäyteinen odotus. Että kunhan lapsen vain saa elossa ja terveenä syliin, kaiken muun jaksaa kyllä.
Minulle ainakin on tullut yllätyksenä, miten uuvuttavaa vastasyntyneen hoito on. Ensimmäisistä parista viikosta en ihan aikuisten oikeasti olisi selvinnyt ilman Miestä (miten ihmeessä yksinhuoltajat sen tekevät?!): minä vain imetin, join, söin, hikoilin – Lontoossa alkoi Eddien syntymäpäivänä pahin helleaalto 250 vuoteen – ja nukuin, Mies teki kaiken muun. En myöskään ollut osannut ottaa huomioon, miten huonossa kunnossa saattaisin itse olla synnytyksen jälkeen – ja olinhan minä, kun nyt jälkeenpäin asiaa ajattelee: anemia yhdistettynä verenvuotoon, inkontinenssi, selkä ja niska jumissa väärästä muksun kanto-otteesta, välilihanleikkausarpeakin piti varoa, eikä maitoa riittänyt lapselle tarpeeksi, mikä stressasi aivan helvetisti. Lapsi ei ulostanut, mikä eri ammattilaisten mielestä oli katastrofi tai ihan normaalia, enkä tuolloin vielä ollut oppinut, ettei mikään vauvanhoidossa ole jumalansanaa, vaan mielipiteitä ja ehdottomia totuuksia on tismalleen yhtä monta kuin niiden esittäjiäkin. (Eddie ei vieläkään kaki kuin muutaman päivän välein, mutta nyt uskon viimeisintä kätilöä, jonka mielestä se on ihan tavallista korviketta syövälle vauvalle.)
Hyvä uutinen kuitenkin on, että kaikki muuttuu paremmaksi. Kun Mies joutui palaamaan töihin, vanhempani lensivät Suomesta viikoksi pitämään taloa pystyssä. Välillä kiukuttelin heille kuin pikkulapsi, välillä nieleskelin kyyneleitä, kun en halunnut heidän(kään) näkevän, miten ulalla olin koko touhusta, mutta viikon loppua kohden alkoi sekin hiljalleen helpottaa. Väsynyt olen tietysti vieläkin, ja se tuskin helpottaa kuukausiin, mutta enää en akuutisti pelkää syöksyväni synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja uskallan jopa luottaa siihen, etten kömpelöillä otteillani riko lasta, ja että se saa kuin saakin tarpeeksi ravintoa. Ei tosin kaikkea minulta, mutta ehkä sekin tässä vielä ajan myötä lutviutuu; täysimetys päämääränä pumppaan maitoa sen minkä kerkiän, Eddie imee kuin raivopäinen lopun aikaa (meillä siis imetetään tällä hetkellä lapsentahtisesti), ja lisäksi poju saa 60 millin korvikelisän aina ison imetysrupeaman sivussa.
Sitäkään en ensikertalaisena hiffannut kuin teidän arvon lukijoideni kommenteista, etten osannut ottaa ensimmäisiä paria viikkoa ihan niin iisisti kuin kai olisi ollut hyväksi. Kyllähän lapsi siinä sivussa kulkee, ajattelin tajuamatta, että useimmat mukanakulkevat lapset eivät ehkä ole ihan vasta viikon vanhoja. Joitain reissuja emme tietenkään voineet välttää – sairaalan ensiavussa oli käytävä Eddien kakkaamattomuuden takia, ja neuvolassakin on kai suotava käydä varattuina aikoina – mutta ihan oikeasti, oliko pakko käydä niillä ravintolalounaillakin? Huomenna kolmiviikkoinen Eddie on käynyt ulkona syömässä jo neljästi, kun taas naapurin kuusiviikkoinen ei ole käynyt kertaakaan. Doh.
Vaikka toisaalta – nautin kyllä siitäkin, että pääsee välillä pois kotoa. Hellettä olisi kai viisainta olla karussa visusti sisätiloissa, mutten halua tulla mökkihöperöksi vain sohvalla imettämässä istuen. Niinpä tänäänkin neuvolakäynnin jälkeen suuntasin lähipuistoon tapaamaan muita NCT-porukkamme mutseja. Oli mahtavaa istua varjossa puiden alla pari tuntia ja höpöttää vauvajuttuja sellaisten kanssa, jotka ovat käymässä läpi tismalleen samoja kehitysvaiheita! Eddiekin koki ensimmäisen puistoimetyksensä ja tapasi ensimmäiset vauvakaverinsa Percyn, Oliverin, Rufuksen, Jackin, Francesin ja Seonan. Ja äiti meinasi astua kotimatkalla ojaan, kun bongasi toisessa puistossa naapurimme James McAvoyn taaperonsa kanssa. Hitsi, vieläkään ei olla moikkailuväleissä. ;-)
Eli kyllä tämä tästä. Väsyttää eikä kirjoituksessa ole oikein päätä eikä häntää, mutta kyllä se tästä. Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin olin itse yksin vastuussa lapsestani koko päivän, ja tyyppi on yhä hengissä. Se kai on tärkeintä.
Valokuvat Miehen ottamia; parempi kamera, parempi kamerasilmä.