Siperian Ella kirjoitti niin koskettavasti kiusaamisesta (ja onhan meillä se Rosannan Kävikö pahasti? -kampanjakin, joka liittyy tähän samaan välittämisen kulttuuriin), että omat koulumuistot tunkivat pakostakin mieleen. 

Minua ei koskaan varsinaisesti koulukiusattu. Sanon varsinaisesti, sillä toki jonkinlaista nälvimistä ja tönimistä jouduin kärsimään, koska olin koko kouluajan luokan priimus eli joittenkin mielestä kai ärsyttävä hikari. Ja yläasteella vielä lauta siihen päälle. Muistan kyllä, että yläasteella en mielelläni kävellyt yksin puolen kilometrin matkaa isolta koululta vanhalle koululle, jossa meillä oli kielitunnit, siltä varalta, että jotkut ysiluokkalaiset kovikset sattuisivat samalle pätkälle. Mutta jälkikäteen ajatellen pääsin helpolla, sillä parhaat ystäväni sattuivat olemaan luokan ja koulun suosituimpia tyyppejä ja hikariuttani siedettiin heidän varjollaan.

Mutta se, mikä minua tuossa kiusaamisessa painaa, on se, etten koskaan ollut tarpeeksi rohkea puolustamaan niitä, joita oikeasti kiusattiin ja syrjittiin. En omasta mielestäni muistaakseni juuri koskaan (<– noin monta disclaimeria, koska oikeasti pelkään ajan kullanneen muistot ja vain unohtaneeni mahdolliset epämiellyttävät kiusaajakokemukset!) itse aktiivisesti kiusannut ketään, mutta olin kyllä tehokkaasti hiljaa silloin, kun joku muu ryhtyi kukkoilemaan. Pelkäsin varmasti itsekin joutuvani kiusatun paikalle, jos olisin avannut suuni. Tein kyllä ihan kiltisti ryhmätöitä ja pariharjoituksia niiden epäsuosittujen kanssa ja (muistaakseni!) kohtelin heitä silloin ihan normaalisti, mutta ikinä, koskaan, milloinkaan en rohjennut nousta heitä julkisesti puolustamaan. En kuten paras ystäväni, jolla oikeasti oli selkärankaa mennä välitunnilla juttelemaan ja kävelemään niiden alaluokkalaisten kanssa, joita kaikki muut naureskelivat, ilkkuivat ja nimittelivät. Ja ystäväni oli siitä huolimatta yksi koulun suosituimpia tyyppejä! Käsittämätöntä. Miten hän sen oikein teki? (Paitsi olemalla aivan huipputyyppi, tietysti. Mitä hän on vieläkin. Ihana LK. <3)

Monet koulumuistot olen autuaasti unohtanut, mutta muistan vieläkin kuin eilisen päivän, keitä kiusattiin, miten ja millä haukkumanimillä – ja ketkä olivat niitä veemäisimpiä kusj’päitä, joiden kanssa ei tosiaan parannut joutua vessareissulle samaan aikaan. (Kappas, minä muuten selvisin koko yläasteen joutumatta pönttöön kasteltavaksi. Sainkohan edes lumipesuja? Päälleni syljettiin, kyllä – miettikää nyt aikuiset, syljettiin! – mutta sen muistan, että syljin takaisin itsekin. Niiden kiusaajien perään, en kiusattujen.) Mutta 25 vuotta noiden kokemusten jälkeen vieläkin painaa se, etten uskaltanut tuolloin puolustaa heikompia.

Turha nimittäin tulla väittämään, ettei kiusaamisesta jäisi jälkiä tai että se jotenkin karaisisi. Tai ehkä karaiseekin, mutta sellaista karaisua, herkkyyden menettämistä, en kenellekään soisi. Vahvaksi ihmiseksi voi opetella terveemminkin. Ihan saletisti lapsena kiusatuilla on aikuisena huonompi itseluottamus. Ja itseensä luottaminenhan olisi jo puoli menestystä…

Kiusaaminen jättää jälkensä. Törmäsin muutama vuosi sitten yhteen luokkamme kiusattuun kotipaikkakuntani kesäjuhlissa. Ilostuin: hänestä oli tullut oman alansa asiantuntija, menestynytkin. Menin innoissani juttelemaan hänen kanssaan – mutta hän suhtautui minuun selvästi vaivalloisesti, epäröiden. Keskustelu eteni jähmeästi. Olin ajatellut, että olisin lörpötellyt hänen kanssaan niitä näitä ja ilmaissut iloni siitä, että hän on elämässään menestynyt, ja jotenkin kautta rantain ilmaissut, etten taatusti ajatellut hänestä niin kuin kouluaikoina häntä haukuttiin. Mutta juttelun tyrehtyessä alkuunsa en sitten kehdannutkaan. En edes liki nelikymppisenä aika paljon elämää ja maailmaa nähneenä kehdannut nostaa kissaa pöydälle ja pyytää reilusti anteeksi, ettei minusta ollut aikanani häntä puolustamaan! Koulunpihan asenteet totta mooses jättävät jälkensä myös meihin ei-niin-kiusattuihin.

Mikä pointti tällä pitkällä jaarituksellani oikein on? Tiedä häntä itsekään. Sen tiedän, että kun lähipiiriini kuuluva Asperger-lapsi parin vuoden sisällä siirtyy yläkouluun, jopa hänen opettajansa, kouluavustajansa ja vanhempansa pitävät itsestäänselvyytenä, että eri lailla käyttäytyvää, sosiaalisesti kömpelöä lasta tullaan kiusaamaan. Se särkee sydämeni. Minä niin toivoisin, että hänen luokallaan tulisi olemaan tuon parhaan ystäväni kaltaisia ikäistään kypsempiä teinejä, jotka eivät siedä heikompiaan sorrettavan – sillä eiväthän opettajat tai vanhemmat kaikkea näe eikä heille kaikkea kerrota. Vai mitä ihmettä voisin tehdä suojellakseni tuota pientä rakasta?

Kai tarkoitukseni on muistuttaa, että ollaanhan me kaikki aikuisia ja oikeudenmukaisia ja rohkeita ja puututaan Ellan tavoin kiusaamiseen, jos sellaista kohtaamme! Tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi, mutta kierteen voi katkaista. Ollapa se, jota joku 25 vuoden päästä lämmöllä muistelee ja mielessään kiittää puolustamisestaan! 

Kuvat tämänpäiväiseltä kävelylenkiltä.