Vähiin käy ennen kuin loppuu
…työmatkat nimittäin. Aamukammassa on piikkejä kolme! Ja vaikkei kukaan sitä työpaikalla vielä tiedä, niitä aamuja todellakin on enää kolme, sillä (JKMH) en aio palata äitiysvapaalta tähän duuniin vaan jäädä kotiäiteilemään ainakin pariksi vuodeksi. Hurja ajatus.
Viimeisten työpäivien ja -matkojen muistoksi räpsin ”muutaman” kuvan työmatkan varrelta (koettakaa kestää):
Nuo Lontoon oudot puut… Joka kevät niistä karsitaan turhemmat oksat, ja kestää aikansa, ennenkuin puut taas viheriöivät. Kellään mitään hajua, mikä laji?
Voi kai talonnumeronsa ilmoittaa näinkin.
Torni! Ollapa meilläkin oma torni!
Sitten Finsbury Parkin puiston halki.
Puiston ankkalampi. Veikkaisin, että suosittu tulevien vaunuretkien kohde.
Ankkalammen rantakahvilassa tulen varmaan myös vielä istumaan kerran jos toisenkin…
Stone Roses on tulossa meidän huudeille tänä viikonloppuna! Puistossa on kesäisin paljon konsertteja, festivaaleja ja sirkuksia.
Hylätty leikkipuisto. 🙁 Ikinä en ole nähnyt yhdenkään lapsen yrittävänkään tuonne.
Tässä pubissa on parannettu maailma poikineen työkavereiden kanssa.
Entinen koulutalo on muutettu asunnoiksi. Nuo ikkunat!
Ja lopulta: tässä talossa olen viettänyt viimeisen neljän vuoden aikana suuren osan valveillaoloajastani.
Mutta onhan mulla toki kotimatkakin:
(Jaa miten niin? Yleensä olen iltaisin jo niin väsy, etten jaksa kävellä himaan, vaan otan junan. Siksi eri reitti.)
El Comandante -pubi. Arvatkaa, mitä futisjoukkuetta täällä kannatetaan.
Yksi Lontoon harvoista pyöräteistä, ja yhden kodittoman hepun irtaimisto.
Jep, Arsenalin futisstadionin ohi käy kotimatkani.
Jos oikein fanittaa, voi ostaa muistolaatan stadionin etukiveyksestä.
Aika lähelle stadionia meinaavat jotkut kohtapuoliin muuttaa… Mutta kaipa jättömaan voisi tyhmemminkin käyttää.
Jotta kellekään ei jäisi epävarmaksi, kenen valtakunnassa ollaan.
Aseman portaat. Söpöä viktorianaikaista takorautataidetta.
Lyhyen junamatkan toisessa päässä pikkuinen sivukirjastomme…
…ja kirjaston pikkuinen kasvimaa.
Niin valtava housing estate, että sen valot näkyvät varmaan avaruuteen asti. (Kuvassa noin viidesosa kokonaisuudesta.)
Ja lopulta: kotikatu (ja onneksi alamäkeen).
Myönnettävä on, että vähän haikealta tuntuu, että ihan kohta on yksi siivu elämää taas koettu ja taakse jätetty, mutta minkäs tuolle voi. Uusia seikkailuita kohden!
