Olin keskiviikkoaamun sokerirasituskokeessa. Puolenyön jälkeen ei saanut syödä tai juoda kuin vettä, ja aamulla otettiin kolme verikoetta tunnin välein, ja ensimmäisen jälkeen piti juoda mukillinen Lucozadea. Ja sitten istuttiin ja odotettiin seuraavaa verikoetta. Ei kovin työlästä. Minä lueskelin hypnosynnytyskirjaa (vaikken varmaan alatiesynnytystä pääsekään kokeilemaan, mutta mistä sitä koskaan tietää…) ja vertailin vaivihkaa muiden mammojen äitiysmuotia.
Ainoa pikku kämmi kävi ihan alussa, kun jo ennemmin vähän tyhjäpäiseksi toteamani klinikan vastaanottovirkailija käski minut ilmoittauduttuani istumaan; ”sinut kutsutaan sitten sisään”. No, minähän istuin. Kun puolen tunnin jälkeen mitään ei ollut tapahtunut, menin rouvalta kysymään, meinasivatko he mitään kanssani tehdä. ”No ei kun sinun pitää mennä kolkuttamaan testihuoneen ovelle, eivät ne tule sinua odotussalista hakemaan.” Jassoo. Annoin sitten sekä respan että kokeenottajan kuulla pari valittua sanaa asiakaspalvelusta. 😉
Verikokeitten tulokset tulivat eilen, ja Mieskin tuli mukaan lääkäriin niitä kuulemaan. Lääkäri ei ollutkaan sama kuin viime viikolla, vaan nuori arabinainen, plus kuunteluoppilaana joku harjoittelija. Hyvä uutinen oli, ettei raskausdiabetesta ole! Hiphei. Verikokeitten tulokset olivat täysin normaalit: 4.5, 8.0 ja 5.9, tosin asteikosta minulla ei ole hajuakaan. Myös hemoglobiinini on noussut vähän sitten Floradix-kuurin alkamisen, 108:sta 114:ään. Huh helpotus, en joudukaan syömään niitä ummetuksen aiheuttavia rautatabletteja. Verenpaine oli 120/71 (viime viikolla se näytti olevan peräti 123/70, mikä on meikäläiselle kova luku), virtsakoe normaali.
Kyselin, oliko vauvan (ja erityisesti sen mahan) suuri koko ja lisääntynyt lapsiveden määrä sitten mahdollisesti merkki jostain muusta huolenaiheesta. Ei kuulemma: kun kaikissa aiemmissa ultrissa on vauvan vatsa ja sisäelimet todettu normaaleiksi, syy saattaa olla vain geneettinen. Kuten sanottua, sekä Mies että minä olimme isoja vauvoja…
Juttelimme sitten aika pitkään istukastani. Lääkäri sanoi, ettei ultraraportista käynyt ilmi, miten täysin istukka peitti kohdunsuun, mutta viimeviikkoisen lääkärin raportin mukaan minulla oli placenta previa major, eli vakavammasta päästä tapauksia. Lääkäri toisti viimeviikkoisen arvion, että olisi erittäin epätodennäköistä, että voisin synnyttää alateitse… 🙁
Kyselin, miten UCH:ssa keisarileikkaukset yleensä tehdään. Lääkärin mukaan tavallisesti isä saa olla mukana ja istua pääpuolessa tukena, ja normaalisektiot tehdään joko epiduraali- tai spinaalipuudutuksessa. Jos vauvalla on kaikki hyvin, punnituksen ja pintapuolisen puhdistuksen jälkeen äitikin saattaa saada vauvan hetkeksi rinnalleen, jos on tolkuissaan; muuten lapsi annetaan isälle. Jos vanhemmat tahtovat, isä voi yhä ”leikisti” leikata napanuoran: se joudutaan tietysti leikkaamaan, kun lapsi otetaan kohdusta, mutta se voidaan jättää aika pitkäksi niin, että isä voi myöhemmin leikata sen uudelleen ”oikeasta” kohdasta, heh. Ja keisarileikattukin voi lahjoittaa napaverensä, kuten itse haluaisin tehdä.
Jotten nyt alkaisi vain kuvitella, että tämähän voikin olla ihan kiva synnytystapa, kirsikkana kakun päällä lääkäri kuitenkin ennusti, että minun keisarileikkaukseni tulisi todennäköisesti olemaan haastavammasta päästä sektioita… Kun istukkani on kohdun etupuolella (yleensä se on kuulemma kiinnittynyt kohdun takaosaan) ja kohdun yläosassa etupuolella minulla taas on niitä pirun lihaskudoskasvaimia, tulee olemaan hankala valita hyvää leikkauskohtaa. Myoomien halki ei kuulemma voi leikata, joten ainoa vaihtoehto saattaa olla leikata istukan halki, mutta se on riskialttiimpaa, aiheuttaa paljon enemmän verenvuotoa, ja saatetaan joutua tekemään nukutuksessa. Se tarkoittaisi myös sitä, ettei Miestä päästettäisi leikkaussaliin. Eli me molemmat missaisimme kauan odotetun lapsemme syntymän, minä taju kankaalla ja Mies oven takana.
Voi kirottu kohtu.
Totta kai tärkeintä synnytyksessä kuin synnytyksessä on saada vauva maailmaan mahdollisimman turvallisesti ja vähin vaurioin. En minä sillä. Mutta saan kai silti olla vähän pettynyt? Ihan oikeasti halusin edes yrittää alatiesynnytystä.
No, näillä mennään. Eddie voi joka tapauksessa hyvin, lääkäri kuunteli sydämenlyönnit ja ne olivat normaalin säännölliset. (Hän muuten oikein innostui, kun kerroin, että meillä on kotonakin minidoppleri. Olin kuulemma ensimmäinen hänen kohtaamansa äiti, jolla sellainen oli omasta takaa! Täh? Okei, nuori lääkäri, ja ehkä dopplereita ei juurikaan ole niillä, jotka tulevat katseesta raskaaksi, mutta kyllähän ainakin hedelmällisyysongelmaisten mutsien raskausostoslistalle nuo aika järjestään kuuluvat.) Tohtori tunnusteli myös, että vauva makasi kohdussa pää alaspäin – ja kas, sen jälkeen aloinkin hahmottaa paljon selkeämmin, milloin Eddie potkaisi, huitaisi kädellään tai liikuskeli muuten. Ja ilmankos en olekaan vielä kokenut niitä muiden mutsien kiroamia monotteluja virtsarakkoon…
Lääkäri tähdensi vielä moneen kertaan, että jos alan vuotaa yhtään verta, sairaalaan on mentävä saman tien, ja kauas sairaalasta ei olisi enää syytä lähteä. No, me ollaan menossa täksi viikonlopuksi merenrannalle. Taidanpa siis seuraavaksi selvittää beach housemme lähisairaalan… ja ottaa mukaan raskausrekisterini.
Toivokaa meille parasta, toverit!
