Siellä se taas tyytyväisenä köllötteli, meidän pikku Eddie-monsteri eilisessä rakenneultrassa. Ja vaikka tällä kertaa ultraaminen ei sentään kestänyt neljättä tuntia, tuli varmistettua se, että tätä kohtua on hankala ultrata. Sonografi sattui olemaan sama kuin viime kerralla, kuvankaunis puolalaistyttö, ja muisti viime koettelemuksemme hyvin. Kutsui meidän pikku päivänsädettä ”stubborn baby”ksi, mrr. 

Ultraaminen kesti tällä kertaa jotain 45 minuuttia. Yhdessä vaiheessa selinmakuu alkoi tuntua jo aika tuskaisalta, jalkoja kramppasi ja silmissä sumeni, joten sain pyydettyä asennonvaihtoa vasemmalle kyljelle, mikä helpotti verenkiertoa. Fibroidi/myoomia löytyi nyt kolme (!!!) ja istukka oli kohdun etuseinämällä aika alhaalla, mikä myös vaikeutti selkeän kuvan saamista beibestä. Fibroidit eivät kuitenkaan yhäkään huolestuttaneet ammattilaisia: yksi niistä (6 x 6 x 5 cm) on ylhäällä kohdun etuseinässä, toinen (4 x 3 x 4) alempana etuseinässä ja kolmas (3 x 5 x 4) on alhaalla takaseinässä, ja niitten takia raskauteni näyttää edistyneemmältä kuin viikot, mutta synnytykseen niiden ei edelleenkään pitäisi vaikuttaa. Hoppas!

Ja Eddiellä on kaikki hyvin. 🙂 Kaikki mitat olivat normaalien rajoissa, käyrien puolivälin yläpuolella. Käsivarret näyttivät olevan suhteessa pidemmät kuin sääret, mistä Mies sai syyn alkaa kutsua vauvaa pikku apinaksemme. 😉 Painoa arvioitiin olevan 335 g, lapsivettä oli normaalisti, beibe köllötti pää alaspäin ja heilutteli käsiään, mitään poikkeavaa ei näkynyt. Hiphei! 

Meidän pikku apina. Isänsä nenä sillä raukalla näyttäisi jo olevan…

Ja saatiinhan me melko varmasti tietää se sukupuolikin. Sonografi läväytti ruutuun harmaanvalkoisen massan ja pyysi meitä arvioimaan, mitä siinä näemme. Mustetahratestien hengessä olisin halunnut alkaa runoilla perhosista, revontulista ja sammakoista, mutta en sitten kuitenkaan. Hyvä kun sonografi oli varmempi näkemästään. 🙂

Oli kyllä mahtavaa saada tietää, mitä – tai nyt jo ajattelen ketä – tässä odotetaan. Helpompi suunnitella tulevaisuutta, vaikka miten haluaisin kasvattaa kersani aika sukupuolettomasti. Innostukseen sekoittui silti tiettyä haikeutta: kun tämän esikoisemme maailmaansaattaminenkin on ollut näin vaikeaa, tuskin onnistumme enää toista (biologista) lasta saamaan, ja niinpä se on sitten tässä – minusta ei sitten varmaan koskaan tule *****lapsen äitiä. Mutta kunpa nyt kuitenkin tulisi tämän aivan täydellisen pikku-Eddien äiti!

Kutsumanimensä Eddie saa pitää, viitatkoon se sitten Edwardiin (Scissorhands; herkkä taiteilijasielu) tai Edinaan (todella upee räväkkä haahuilija). Ja vauvanvaatteissa preferoin edelleen värikästä sukupuolineutraliutta. 😉 Onneksi lempivärini punainen kelpaa kummallekin…

Ultran jälkeen meillä oli vielä erikoislääkärin palaveri. Sitä odotellessa Mies alkoi visioida Hector-Albertan (=hänen ehdotuksensa muksun työnimeksi…) tulevaisuutta: nyt on kuulemma vain toivottava, että Se Toinen Katie saa vastakkaista sukupuolta olevan kruununperijän, ja meidän kullanmurulla olisi ihan realistiset mahikset kuningattaren tai prinssipuolison virkaan! 😀

Reipas Camilla-niminen nuori lääkäri oli myös todella positiivinen kokemus: asiantunteva, informatiivinen, rauhoittava. Hän sanoi minulla olevan ikäni takia korkeampi raskausdiabeteksen, korkean verenpaineen ja pre-eklampsian riski ja siksi raskauttani tarkkailtaisiin normaalia enemmän; pääsisin ultraan taas viikoilla 28, 32 ja 36. Tämänikäisillä istukkakaan ei kuulemma jaksa toimia yleensä kuin noin raskausviikolle 40, mistä syystä synnytykseni käynnistettäisiin viimeistään laskettuna aikana, ja viime viikoilla sen toimintaa tarkkailtaisiin aivan erityisesti. Ja koska oli olemassa riski, että synnytys olisi käynnistettävä, Camilla suositteli synnytykseen labour wardia, jossa tarkkailu on jatkuvampaa kuin birthing centressä. Labour wardin huoneessa 5 on kuulemma synnytysallas, jos vesisynnytystä tai ainakin altaassa lillumista halajaisin.

Kysyin lääkäriltä istukan ja napanuoraveren (mitähän se on oikeasti suomeksi – cord blood?) luovutuksesta tutkimukseen tai sairauksien hoitoon. En ollutkaan tajunnut, että luovuttaa voi vain tietyissä sairaaloissa (Lontoossa UCH:n lisäksi St Georgessa, Northwick Parkissa ja Barnetissa). Toki, jos rapistunut istukkani ja napanuoravereni sairaalalle kelpaa, mieluusti luovutan ne parempaan käyttöön. (Yksi kaverini söi istukkansa synnytyksen jälkeen. Minusta siihen ei taida olla.)

Unohdin kysyä lääkärin mielipidettä hypnoosista synnyttämisen apuna – olen nähnyt hypnobirthing-kursseja mainostettavan UCH:n seinällä, ja yksi suomalainen ystävänikin kehui sen auttaneet hänen synnytyksissään. Mies ei vain ole vielä kovin vakuuttunut… mutta hänenpä ei tarvitsekaan yrittää punkea kolme kiloa ihmismassaa ulos jalkojensa välistä. Mutta ehtiihän tässä kysellä, kun kerran lääkärivisiittejäkin alkaa olla neljän viikon välein. 

Verenpaineeni oli 111/56 eli yhä mitä mainioin; sain Mieheltä luvan jatkaa salmiakin syömistä. Virtsakoe myös OK, verikokeita ei otettu (viime verikokeissa hemoglobiinini oli tippunut 108:aan ja sain käskyn alkaa lipittää Floradixiä, vatsaystävällistä rautavalmistetta).

Kyllä tämä ehkä sitten tästä. 🙂

Rv. 20+1