Poikamainen olo
Ei taida olla kovin korrektia sanoa tätä ääneen, mutta kyllähän Miehellä ja minulla on mielipiteemme siitä, odotammeko enemmän tyttöä vai poikaa. Ei pidä ymmärtää väärin! Totta kai neljän vuoden lapsettomuuskriisin jälkeen otamme kädet kyynärpäitä myöten ristissä vastaan kumman tahansa (tai vaikka hermafrodiitin), mutta toki on tullut kuviteltua, millaista elämä tulee olemaan sitten beiben syntymän, ja tuntuu siihen sukupuolikin liittyvän.
Itse naisvaltaisessa perheessä kasvaneena olen aina pitänyt pieniä poikia aika omituisina otuksina 😉 – siitä huolimatta, että siskollani on niitä kolme ja itsekin olen kahden pojun kummitustäti. Minusta siis on helpompi ajatella saavani tyttölapsi; ymmärrän tyttöjen ajatuksenjuoksua paremmin, olenhan itsekin ollut sellainen, ja jotenkin vain tuntuu, että tyttöihin puhe tuntuu usein tehoavan paremmin kuin poikiin. (Itse toki olisin mieluiten sitä mieltä, että vastasyntynyt on ihan tabula rasa ja ympäristönsä muokattavissa suuntaan jos toiseenkin – mutta valitettavasti kokeneempien esimerkit antavat ymmärtää muuta. Ai että ne avuttomat nyytit muka syntyvät persoonallisuuksiensa kanssa? Uskomatonta.)
Mies on mieltymyksissään kahtiajakoisempi: toisaalta hänestä olisi kiva saada poika, niinkin perinteisestä syystä kuin jatkamaan suvun nimeä (Miehelläkin on vain yksi sisko ja siskonlapsilla isänsä sukunimi), mutta toisaalta hänenkin mielestään tyttöä saattaisi olla helpompi kasvattaa. Ja tämä poikakoulun kasvatilta!
Joka tapauksessa Mies aikoo opettaa lapsensa nikkaroimaan, kuopsuttamaan kasvimaata ja pelaamaan shakkia, sukupuolesta viis. Samoin minä haluan kovasti kiikuttaa muksun aikanaan käsityöoppiin Suomen-mummonsa hoteisiin, kitaratunneille ja tanssimaan. Todennäköisesti siis saamme lapsen, joka viittaa kintaalla kaikelle aktiiviselle puuhailulle ja istuu mieluummin kirsikkapuussa haaveilemassa…
Ja tytönkaiherruksestani huolimatta olen koko raskauden ajan ollut ihan varma, että poikaa tässä kannetaan. Se ei perustu mihinkään vanhan kansan oppeihin kohdun muodosta ja mieltymysten suuntauksista, vaan ihan vain selkäydintuntumasta: minusta tuntuu, että se on poika. Ja vaikka olen koko ajan ajatellut sikiötä poikana, kuvitelmissani syntynyt lapsi on ollut tyttö. Skitsoa, tiedän! 🙂
No, huomenna sen (ehkä) näkee. Rakenneultra odottaa (apuaah! Kaikki on mennyt niin mainiosti tähän asti, että onko minulla oikeutta toivoa vielä näidenkin tulosten olevan yhtä hyviä?), ja vielä erikoislääkärin puhuttelu siihen päälle. Kuulemme lisää synnytysvaihtoehdoista ja ikäni tuomista erityisriskeistä, ja toivottavasti saamme tietää myös sen sukupuolen. Mutta anteeksi vain, toverit – ainakin vielä toistaiseksi haluan kovasti pitää sen maailmalta salassa, jossei muusta syystä niin kammostani supersukupuolitettuja vauvanvarusteita kohtaan. Onnistuukohan synnytykseen asti?
Hei mutsit, miten on – miten hyvin kävivät teidän selkäydintuntumanne toteen tulevan vauvan sukupuolesta?
