Hieman hiljaiseksi on vetänyt kanssabloggaaja Eerikan keskenmeno tällä viikolla meikäläisenkin. Olen surrut liki tuntemattoman ihmisen puolesta, ollut pahoillani heidän joulunsa pilallemenosta (aiemmin jo mainitsinkin, että omat viime vuosien jouluni ovat olleet aika rankkoja, ei tosin tietenkään mitään verrattuna Eerikan ja hänen siippansa tulevaan jouluun), ja tietysti omaa tilannettakin tulee verrattua häneen. 

Tänäänhän olisi tähänastisen raskautumiseni suurin merkkipaalu: 13. viikko pyörähtänyt käyntiin eli ensimmäinen kolmannes virallisesti lusittu ja keskenmenon vaara tilastollisesti pudonnut melkoisesti. Mutta mistä sen tietää? Ultra on vasta viikon päästä; voihan olla, että viisisenttinen katkarapumme onkin jättänyt leikin kesken jo monta viikkoa sitten ja km-oireet ovat pitäytyneet poissa vain tukilääkityksen ansiosta. Tai voihan vieläkin tapahtua vaikka mitä, ja kuusi kuukautta on tooosi pitkä aika. Huoli ei päästä irti, vaikka kaikki on periaatteessa aivan mainiosti. 

Tänään alkoi tukilääkityksen alasajo, ja sekin hermostuttaa. Viimeisen keltarauhaskapselin (tai kuten meillä sanotaan, pussy bulletin) otin eilisiltana enkä jää kaipaamaan – tai siis en, kunhan kaikki vain menee hyvin. Tänä aamuna aloitin pienentää 25-millistä kortisoniannostani hiljalleen alaspäin. Sitä ei saa lopettaa kerrasta, sillä kortisonin säännöllinen käyttö vähentää tai jopa lakkauttaa kehon oman kortisonituotannon, ja äkillinen lopetus voi pahimmassa tapauksessa johtaa hengenvaaralliseen verenpaineen alenemiseen. Viimeksi, kun ajoin alas samanlaista kortisoniannosta, olin Miehen mielestä kuin perseeseenammuttu karhu – ja sain vielä ihanalta immuunijärjestelmältäni läksiäislahjaksi vyöruusun, suoraan keskelle otsaa. Mitähän tällä kertaa? Kortisoni turvottaa ja tekee ylipirteäksi, joten toivon poskieni vielä ehtivän hitusen kaventua ennen raskauskilojen kertymistä, mutta toisaalta ylipirteänä on ollut kepeä olla kaamoksen keskellä; toivottavasti siis en ainakaan kamalasti masennu. 

Ja mitä tekee veemäinen immuunisysteemini, kun kortisoni ei enää pidä sitä kurissa ja Herran nuhteessa? Onko istukkani tarpeeksi vahva elättämään sikiön? Ovatko yliaggressiiviset tappajasoluni jo tottuneet katkikseen ja jättävät sen rauhaan? Lääkärit ovat epäilleet, että yli neljän vuoden lapsettomuutemme selitti suureksi osaksi nelosluokan endometrioosin aiheuttama jatkuva tulehdustila lantioni alueella, mikä taas veren tulehdusarvoja nostamalla villiinnytti valkosolut, veren luonnolliset tappajasolut ja erityisesti kohdun limakalvon sytokiinit, ja ne vuorostaan tappoivat kaikki alkiot alkuunsa, vaikka raskaudet muuten olisivat alkaneet normaalisti.

Vatsa kuitenkin kasvaa vauhdilla, Mies on vakaasti sitä mieltä, että rintavarustuksenikin on turpoamassa, eikä kipuja tai vuotoja ole. Jospa olenkin immuuni raskaudelle enää vain pääni sisässä? 

Alkaisivatpa tyypin potkuttelut pian. Sitten ainakaan ei voine kuvitella haamuraskautta, jos mini-alien muistuttaa jyskytyksellä olemassaolostaan aina kun itseä torkuttaisi.