Kirjoitettu vuosi sitten, 22.11.2014:

Taas mennään.

Olen eilen käynyt ultrassa ja verikokeessa toteamassa, että kohdussa on pieniä kystia ja progesteronitaso on koholla, mutta silti – kokeillaas taas. Siis pikkusisarusta Eddielle lääketieteen avulla, kun luonnonmenetelmällä ei ole puolessatoista vuodessa napannut.

Olen eilen aloittanut nenäsuihkeen, kaksi suihkausta Synarelia aamuin illoin, oman hormonitoimintani taannuttamiseksi. Sitä ennen olen jo saanut kuukauden välein kaksi pistosta Prostapia, vielä järeämpää keinotekoisten vaihdevuosien aiheuttajaa.

Homma alkoi varsinaisesti jo elokuussa, jolloin kävimme juttelemassa Eddien maailmaan saattaneen hedelmöityshoitolääkärin kanssa. Kävin verikokeissa toteamassa, että jotain toivoa vielä on, vaikkakin vain alle 10 prosentin onnistumistodennäköisyyden luokkaa. Siispä päätimme kokeilla vielä kerran (vain yhden kerran!), voisiko Eddie saada biologisen pikkusisaruksen.

Samalla kaavalla mennään kuin onnistuneessa kolmannessa koeputkihoidossamme: Prostap-piikki ajamaan alas oma hormonitoiminta (ja toinen samanmoinen neljä viikkoa myöhemmin, kun ultrassa todettiin lihaskystia kohdussa), sitten pitkän kaavan koeputkihoito Fostimon- ja Gonal-F -stimuloinnilla. Elokuusta asti olen myös nappaillut huikeita päiväannoksia ubikinonia (600 mg) ja DHEA:ta (25 mg), joiden on joissain tutkimuksissa todettu ”nuorentavan” soluja, palauttavan niiden elinvoimaisuutta. (Suomessa kuulemma varsin harva lääkäri vielä määrää kumpaakaan, mutta itse olen kyllä vakuuttunut siitä, ettei Eddieä olisi olemassa ilman tuota hevoskuuria.) Fostimon-piikitykset alkavat tänä iltana ja jatkuvat kuusi päivää, ensimmäiseen ultraan asti, jolloin toivottavasti todetaan munasarjoissa kasvavan ainakin muutama munasolu. Sitten vaihdetaan Gonal-F:ään.

Oman mutkansa matkaan tuo yliaggressiivinen immuunijärjestelmäni, jonka epäiltiin aiemmin tappavan alkiot. Sitä hillitäkseni aloitan Gonal-F:n kanssa samaan aikaan 25 mg:n päiväannoksen Prednisolone-steroidia, jonka sivuvaikutuksiin viime kerralla kuului mm. hyperaktiivisuus, univaikeudet ja kasvojen pyöristyminen. Jee, kuukasvot, vanha toverini!

Ja vielä vähän lisäjännitystä: eilisiltana, sen jälkeen kun olin päivällä saanut tarkat ohjeet tulevan viikon lääkityksiin, yksi klinikkamme lääkäreistä soitti ja kertoi, että kohonneen progesteronitasoni takia meillä olisi kaksi vaihtoehtoa – joko odottaa uudenvuoden yli ja katsoa, josko taso sattuisi luonnostaan olemaan silloin alempi, tai aloittaa toinenkin steroidikuuri tason alasajamiseksi; korkea progesteroni kun saattaa estää alkion kiinnittymisen kohtuun. Jumantsuikka tässä enää lisää odottelemaan, totesimme Miehen kanssa yhdestä suusta – ja niinpä vedän nyt sitten myös kaksi milliä Dexamethasonea ainakin Prednisolonen alkuun asti. 

Vähän jännittää.

.

.

.

.

…Ketä mä huijaan: aika paljon jännittää. Osaammeko enää kahden vuoden tauon jälkeen pistää hormonit oikein? Kuinka piikitykset, tablettien otto ajallaan sekä ultrassa ja verikokeissa juoksu muutaman päivän välein onnistuu taaperon kanssa? Miten pahat ovat sivuvaikutukset? Kasvaako vanhoissa munasarjoissani enää mitään? Taintuuko immuunisysteemini steroideilla vai tappaako se taas muuten elinkelpoiset alkiot? Jos immuunijärjestelmäni ajetaan alas, saanko sivuoireiksi taas vyöruusun, iskiaksen tai jotain vielä rasittavampaa?

Mutta ei se pelaa, joka pelkää. Jouluun mennessä tiedetään, jääkö Eddie ainokaiseksemme vai tuleeko niille kaikkein söpöimmille säästöön viikatuille vauvanvaatteille vielä käyttöä tämän katon alla.

***

Niin. Kuten ehkä olette huomanneet, toista lasta meille ei ole tämän kuluneen vuoden aikana kuulunut. Halusin silti jakaa hedelmöityshoitokertomukseni – jospa siitä olisi jotain vertaistukea kohtalotovereille. Tarina jatkuu kymmenen päivän päästä.

***

Toinen, hieman iloisempi vuosipäivä tuli tällä viikolla myös vietettyä: blogini täytti kolme vuotta! Mieletöntä. Enää en ipanan perässä juostessani ehdi päivittää sitä niin usein kuin haluaisin, mutta jaksaa, jaksaa… En taida osata enää olla ilmankaan! 😉 Odottakaapas, ihanaiset, niin yritän ensi viikolla saada aikaiseksi pienen arvonnan merkkipäivän kunniaksi. 

***

A year ago today we started our fourth IVF round, in the undying hope to get Eddie a sibling. With less than 10% success rate given for my advanced years and impressive list of physical impediments, we were simply hoping for another miracle. And as you may have noticed, now a year later, we don’t have a second child… I’m publishing the story of this particular IVF round, however, in case it may help or comfort any peers going through the same roller-coaster ride of hope and despair. – On a more positive note, this week saw another anniversary too: that of my blog. Three years and running! (Well, crawling rather, nowadays.) I’ll organise something fun for you, dear readers, next week.