Barbamama-Veera ihmetteli taannoin, miten arvostelukyky haihtuu taivaan tuuliin sillä sekunnilla, kun oman lapsen kädentöitä aletaan lähettää päivähoitopaikasta kotiin. (Ei sillä, että oli se Sebin piirustus minustakin aika hieno.)
Sama putkahti kummasti mieleen eilen, kun hain ipanaiseni päiväkodista (jossa menee nyt tosi hyvin, jee!). Heti ovella hoitaja henkäisi: ”Eddie on maalannut tänään tosi paljon! Tykkäsi valtavasti! Maalasi vaikka miten pitkään!” Ja totisesti muksu oli kuorrutettu todistusaineistolla: sinistä väriä otsassa, mustaa korvassa, violettia tukassa, punaista, keltaista ja violettia villapaidassa, sinistä housuissa. Kuulemma heppuseen oli iskenyt taidehurma niin äkkiseltään, ettei esiliinaa ihan ehditty vetäistä ylle ennen siveltimiin tarttumista.
Taiteilija rentoutuu.
(Anteeksi vielä tavallistakin surkeampi kuvanlaatu. Hajotin kännykkäkameran linssin.)
Vielä tänäkin aamuna hoitaja tuli ensi sanoikseen intoilemaan, miten pitkään Eddie oli eilen keskittynyt maalaustelineen äärellä. Kivaa! Jotain kuitenkin on tainnut jäädä tarinasta kertomatta, sillä kaiken hehkutuksen jälkeen tämä oli se lapsukaiseni ensimmäinen, ja toistaiseksi ainut, päiväkodissa taiteilema ekspressiivinen väriräjähdys:
.
.
.
.
.
Hmm.
***
I’m fully preparing to go potty about my son’s artistic achievements at the nursery. He started his oeuvre yesterday and came home carrying all the marks of a passionate artiste: paint on the forehead, paint in the hair, paint on the clothes and under fingernails. Allow me then to be a little surprised at the tableau on which he used such vivid colours in such an abundance. Eh?
