Lontoossa on tänään ihana auringonpaiste. Mittarissa huitelee toistakymmentä astetta, krookukset ovat olleet kukassa jo pari viikkoa, narsisseja odotellaan.

Ajattelin, että lähtisimme aamupalan jälkeen puistoon, jonne on meiltä (minun kävelyvauhdillani) vartin kävelymatka, alamäkeen. Jässikkä saisi ekan kerran kokeilla kävellä koko matkan itse uusi valjasreppu selässään, vaikka toki rattaat otettaisiin mukaan kotimatkaa ja/tai yllättävää väsähtämistä varten.

Matka alkoi ihan lupaavasti. Heppunen yllättyi, kun en köyttänytkään häntä rattaisiin, ja mennä touhotti tärkeänä reppu selässään etupihalla ja aukoi ja sulki porttiamme aikansa (portit ja ovet ovat The Juttu tällä hetkellä). Mikäs siinä, tässä pappia olla kyydissä. 

Ensimmäinen lievä erimielisyys koettiin ensimmäisessä kadunkulmassa, kun poika, ihan ymmärrettävästi, olisi halunnut jatkaa siihen suuntaan, johon olen kävelyttänyt häntä ennenkin eli kirjastoa ja juna-asemaa kohden. Kun kärsivällisesti kuitenkin selitin, että puistoon, mennään puistoon, mennään sinne puistoon, missä on joutsenia, ja väänsin repun kädensijasta nassikkaa toiseen suuntaan, matka jatkui. Kadulla piti toki sulkea kaikki naapurien epähuomiossa aukijättämät portit.

Ensimmäinen kunnon tenkkapoo tuli toisessa kadunkulmassa, josta lapsi olisi halunnut jatkaa lähimmän puiston suuntaan. Äiti ei sinne halunnut, koska se on pieni ja kurainen ja meillä oli uudet hiekkalaatikkolelut mukana eikä pikkupuistossa ole hiekkalaatikkoa. Eikä siellä ole niitä joutseniakaan. Jäppinen suuttui ja istua töksähti jalkakäytävälle repimään kuivaa vaahteranlehteä palasiksi (toinen lempihomma: lehtien, paperin, oksien yms. hajottaminen atomeiksi). Aikani houkuteltuani sain vedettyä mussukan taas liikkeelle.

Pari sataa metriä oli kiva kävellä alamäkeen ja ihmetellä lehtiä, kiviä, roskia, autoja, ohikulkijoita. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, kun on kovin pieni! Toinen kiukustumiskohtaus kuitenkin uhkasi: äiti otti ikävästi kadunkulmassa repun kädensijasta kiinni ja pakotti lapsiraukan kävelemään reippaasti kadun yli. Sietämätöntä. Lapsi köllähti uudelleen jalkakäytävälle hetkeksi ulisemaan. Äiti matki joutsenia ja sai pojan muistamaan retken päämäärän. Matka jatkui.

Kolmas stoppi kohtasi mäen juurella, kun yritin hienovaraisesti ehdottaa, että kaikkiin kadun varrelle parkkeerattuihin autoihin ei ehkä olisi suotava koskea. Yritin kääntää lapsukaisen kävelemään jalkakäytävän sisäreunaa, mikä myös oli suuri vääryys, sillä juuri sillä kohdalla sattui olemaan korkea muuri, jonka yli tai lävitse ei nähnyt mitään jännää. Vielä pahempaa: muurin takana kuului liikkuvan junia (Eddien kolmas tämänhetkinen suosikki), eikä niitä nähnyt! Ei ihmekään, että hermot menivät.

Ja nyt ne sitten menivät totaalisesti. Mitä lie kymmenen minuuttia muksu makasi asvaltilla rääkyen, ulisten ja kyyneleitä nikotellen; ei suostunut syliin, ei rattaisiin, ei jalkeille, ei edes istumaan. Ei kelvannut vesi, välipala, lelu. Saippuakuplien puhaltaminen (neljäs lempiharrastus) hillitsi parkumista hetken, mutta kas kun saippuakuplia puhallellen ei ainakaan tämä äitimuori kykene samanaikaisesti myös työntämään rattaita ja kantamaan kersaa. 

Arvaatte kai jo, että tänä aamuna jäi sitten aurinkoinen puisto ja joutsenet näkemättä? Raahasin spagetiksi heittäytyneen, sydäntäsärkevästi nyyhkyttävän ipanan kainalossani takaisin ylämäkeen toisella kädellä rattaita työntäen ja aika kovaa pään sisällä sadatellen. Upouusia matkarattaita oli huikean helppo työntää jopa ylämäkeen (kunnon käyttöarviota pukkaa myöhemmin), mutta toisaalta uusien kärryjen haittapuolena tuli ilmi, ettei raivoissaan kiemurtelevaa kersaa todellakaan saa yhden ihmisen voimin kiinnitettyä matalaan istuimeen ja hankaliin turvavöihin. 

Että semmoinen happihyppely meillä tänään. Kotonakaan jäppinen ei meinannut rauhoittua millään, edelleenkään ei kelvannut syli, suukottelu, laulaminen, vesi, välipala… Telkkarin ääreen sohvalle kainalooni leppyi vihdoin – ja hetken päästä nukahti sijoilleen, tuntia ennen normaalia päiväuniaikaansa.

Äidin rauhoittamiseksi riitti banaanisuklaamuffinssi ja kahvi.

Voi mun pientä mussukkaa. Kyllä on rankkaa olla 1 vuoden 8 kuukauden ikäinen, kun ei vielä oikein osaa ilmaista tahtoaan ja neuvotella sen toteuttamiseksi. Jännän äärellä tässä ollaan, sekä äiti että lapsi. (Ja isäkin, ainakin toisen käden kautta; hän sai tietysti töihin jo kompaktimman version tästä tarinasta, ehkä muutaman ruman sanan ja uhkauksen siivittäminä.)

***

I tried taking Eddie to the park this morning, as the weather was glorious and swans his favourite birds of the moment. Three tantrums later the expedition was abandoned half way (and sadly, at the bottom of a steep hill). I carried the wriggling, howling kid back home, pushing the pram with my other hand (the downside of our new travel stroller is that it is impossible to force a reluctant toddler onto its shallow seat and complicated harness without help) and planning to sell my long-awaited firstborn to the circus. Terrible twos, how exciting that you’re nearly here!