Meillä piti tänään olla erityisen mukavaa ohjelmaa Eddien kanssa: klassisen musiikin Bach to Baby -konsertti Hampsteadissä. Hampstead on ns. paremman väen lähiö ei kovin kaukana meiltä, jossa on aina kiva käydä ihastelemassa viehättäviä katuja, kauniita taloja ja houkuttelevia kauppoja, joten into piukeana valitsin päälle vähän siistimmät vaatteetkin (sekä lapselle että itselleni) ja laitoin peräti ripsaria ja poskipunaa (en lapselle). Ties vaikka enkelinkiharainen musiikinrakastajamme pääsisi ihan konserttivalokuviin asti. (Tunnelmapaloja menneiltä keikoilta voi ihastella täällä.)

Mitä minä oikein kuvittelin? Kaveri oli varannut meille paikat pienehkön musiikkisalin toisesta rivistä. Olimme paikalla varttia ennen ilmoitettua alkamisaikaa, joten annoin Eddien purkaa taaperoenergiaansa ravaamalla keskikäytävää edes takas. Vanha talo, ei babyproofattu – juoksin sitten muksun perässä kukkamaljakoita, takkoja, strategisesti taaperokorkeudelle sijoitettuja keksejä sekä suojaamattomia portaikkoja väistellen. Hikikarpalot alkoivat nousta otsalle. Alkamisajan lähetessä yritin saada poikaa rauhoittumaan paikoilleen ensin vedellä (ei kelvannut), sitten kekseillä (kahviosta ostettu keksi kelpasi, omasta kassista kaivettu ei) ja lopulta kuivatuilla hedelmillä. Virhe, virhe – lisää sokeria uudesta paikasta jo lievästi ylikierroksilla käyvään koneistoon. 

Paljon kiinnostavampaa kuin jokin pianonpimputus.

Kun musiikki vihdoin ratkaisevasti kymmenisen minuuttia myöhässä alkoi (Saint-Saënsin Eläinten karnevaali flyygelillä, nelikätisesti), Eddie jaksoi kuunnella ehkä puolitoista lyhyttä kappaletta vieressä istuen (samalla hedelmiä mussuttaen), kunnes syöksähti flyygeliä kohden. Kersakonsertin sääntöihin kuului, että lapset saivat pitää ääntä (aikuiset eivät), juoksennella käytävillä, tanssia tai miten vain halusivatkaan olla lapsia – mutta flyygeliin ei saanut koskea eikä sen alle ryömiä konsertin aikana. 

Kerropa se puolitoistavuotiaalle. Muut herrantertut istuivat nätisti vanhempiensa sylissä (oliko ne huumattu?) tai korkeintaan ihmettelivät musiikin pauhua parin metrin päästä – mutta ei Eddie. Kun olin puolentusinaa kertaa napannut kädet ojossa flyygeliä kohti syöksyvän natiaisen kainaloon ja raahannut vuorokerroin räsynukeksi/lankuksi heittäytyneen/ulvovan/sätkivän/potkivan ipanan kauemmas, korvia kuumotti jo aika lailla. Kauhukseni huomasin myös valinneeni puserokseni yhden niistä harmaista, jonka kostuessa hikipläntit erottuivat selvästi tummempina muusta kankaasta…

Huomattavasti kiinnostavampaa kuin jokin pianonpimputus.

Me sitten vietimme 45-minuuttisen konsertin eteisaulassa pistorasioiden katkaisijoita päälle ja pois napsutellen. Välillä seuraan liittyi selkeästi samanikäisiä pojanviikareita myös lievästi kireäleukaperäisine äiteineen. Mitä me oikein olimme ajatelleetkaan? 

No, tulipahan kokeiltua. Ainakin nyt tajuan niiden Wigmore Hallin (aina nopeasti loppuunmyytyjen) vekarakonserttien suosion: sen konserttisalissa on oikea lava, jolle kersat eivät pääse kiipeämään. Saattaa tosin olla, että meidän perheessä elävästä musiikista nautitaan ensi kerran nuorison voimin… ehkä sitten, kun nuoriso itse vaatii pääsyä keikalle.

Onneksi pimputuksen päätteeksi sai edes kokeilla omia konserttipianistin taitoja.

Saisinko järkytykseeni vertaistukea, kiitos: millaisia kauhukakarakokemuksia teillä on?

***

I was excited to take Eddie to a classical Bach to Baby concert in Hampstead today. Well, I’m not so excited now: after dragging the howling kid away from the grand piano for umpteen times and feeling the disapproving tut-tuts of the unbearably well-behaving little darlings’ parents burn the back of my neck, we spent the rest of the concert flicking power socket switches in the hall. I may try again when Eddie is in his teens (but only if he asks).