Pieni maailma
Niinä pitkinä yksinäisinä vuosina, jolloin kokeilimme kaikki temput auringon alla lapsen saamiseksi, seurasin aika montaa lapsettomuusblogia. Yksi suosikeistani oli Womb for Improvement, englantilaisen Lizin saaga omasta hedelmöityshoitohistoriastaan. Liz oli yrittänyt lasta vielä pidempään kuin me ja oli kokenut niin inseminaatioita ja koeputkihoitoja kuin keskenmenonkin – mutta hän jaksoi kirjoittaa kaikista koettelemuksistaan kepeästi, huumorilla. Mitään muuta en hänestä tiennyt, en tuolloin sitäkään, missä päin Britanniaa hän asusti.
Kuvituskuvana pienen maailmani napa: keltainen kummitus.
Kun sitten kävi niin ihmeellisesti, että surkeista onnistumistodennäköisyyksistä huolimatta tulin raskaaksi, en enää kestänyt seurata lapsettomuusblogeja. Niiden lukeminen olisi tuntunut petturuudelta – kuin olisin salaa vakoillut klubia, johon minulla ei enää ollut asiaa, ja lällättelisin aidan takana ähäkuttia. Niinpä minulta jäi huomaamatta, että samoihin aikoihin kuin itse aloittelin tätä blogia, Liz tuli ulos kaapista ja tunnusti, että häntäkin oli kuuden vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin onnistanut ja hän oli tukevasti raskaana. Lizin tytär Olive syntyi vain muutama viikko Eddien jälkeen.
Kun aloin palailla järkiini Edsterin syntymän jälkeen, kävin jossain vaiheessa tarkistamassa Lizin kuulumiset ja sain tietysti tietää, miten huikea tuuri hänelläkin oli käynyt. Taisin onnitella, mutta sen jälkeen tuskin kommentoin blogiin mitenkään, kävin vain välillä muistaessani lukaisemassa vauva-arjen kuulumisia. Kunnes kuukausi sitten Liz ensi kertaa julkaisi kuvansa blogissaan – ja minä tajusin, että tunsin hänet.
No okei, tuntea on ehkä vähän liioittelua – mutta siitä olin varma, että olemme tavanneet useamman kerran, en vain keksinyt missä. Epäilin jotain paikallista vauva-aktiviteettia, niissähän useimpiin hyvänpäiväntuttuihin nykyään törmää. Kommentoin Lizin blogiin ensi kertaa ikuisuuksiin (tällä samalla nimimerkillä) ja lupasin tulla sanomaan moit (tai antamaan jonkin salaisen hedelmällisyysongelmaisten kädenpuristuksen), jos vielä kohtaisimme.
”Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Mihin olen menossa? Hu-huu!”
Ja kas, niin vain kävikin, että eilen bussipysäkillä Liz ja Olive kävelivät vastaan ja moikkasivat. ”Oletko sinä Katie?” Liz kysyi heti, ja minusta tuntui, kuin olisin törmännyt vanhaan ystävään. Kauaa emme ehtineet jorista ennen bussin tuloa, mutta sen saimme selvitettyä, että vauvajoogassa ollaan tavattu ja asutaan alle puolen kilometrin päässä toisistamme.
Aika uskomatonta. 🙂
***
During my barren years, I followed quite a few fertility treatment blogs, one of my favourites being Womb for Improvement. Once I got lucky, however, following them felt treacherous, so I stopped – and therefore missed the news that Liz the blogger fell pregnant soon after me and had a baby girl. After Eddie’s birth, I went back to her blog, discovered her wonderful news, and since then have kept checking her blog every now and then without really knowing anything else about her – just that she was British. But recently she published her photo for the first time… and I realised we had met. And lo and behold, we met again yesterday on a bus stop. It felt like bumping into an old friend. Turns out we used to attend the same postnatal yoga class, and she lives within half a mile from our house. It’s a small, wonderful world.
