Perhevalmennus, osa 3

Perhevalmennus senkun jatkuu. Tämän viikon ohjelmassa oli synnytyspartnerin rooli, uupumus ja siitä selviäminen sekä erilaiset interventiot. Aloitettiin kuitenkin viime kerran ylijäämästä, eli ilokaasusta, joka oli kivunlievityskonsteista jäänyt ajanpuutteen takia käymättä läpi.

Hupaisaa, että aika moni ryhmästä tunnusti kokeilleensa ilokaasua ”joskus” – ja vain kaksi oikeaan kipuun. Kuulimme, että sitä pitäisi saada ihan niin paljon kuin haluaa (määrää ei siis säännöstellä) ja sen hyviin puoliin kuului, ettei se vaikuttanut vauvaan ja että sitä saattoi käyttää koko synnytyksen ajan ja myös altaassa. Toisaalta kaasua piti impata lisää aina, kun sattui, sen vaikutus ei siis jatkunut yhtään pidemmälle. Piti myös osata ajoittaa imppaussessio oikein, niin että sen sai osumaan supistuksen kamalimman kivun kohdalle (eli alkaa imu heti kun supistus alkoi, ei vasta kun kipu alkoi olla sietämätön). Ja kaikille ilokaasu ei sovi, jotkut tulevat siitä huonovointisiksi, sekaviksi tai yliväsyneiksi. Se saattaa myös aiheuttaa kasvojen tai muiden ruumiinjäsenten kihelmöintiä.

Kivunlievityksestä ei muuten edes mainittu aquarakkuloita, vyöhyketerapiaa, akupunktiota tai hypnosynnytystä. Kyselin niistä sitten kahvitauolla Alisonilta: hänen mukaansa aquarakkuloita (’sterile water injections’) on joskus kokeiltu joissain brittisairaaloissa ja kokemukset ovat olleet positiivisia, mutta niistä on sittemmin luovuttu – sain vähän sen kuvan, että joko Alisonin tai NHS:n mielestä ne ovat jotenkin vanhanaikainen kivunlievitysmetodi. Kun kysyin vyöhyketerapiasta, Alison alkoi puhua akupunktiosta… ja sanoi, että siinä lähisairaalassa, jossa en aio kuulemieni huonojen arvostelujen takia synnyttää, akupunktiota saisi; UCH:ssä ilmeisesti ei. Vyöhyketerapiamainoksia olen muistaakseni siellä nähnyt, mutta kun en ole koskaan sitä kokeillut, en tiedä, kannattaisiko ummikkona lähteä sillä synnytyksessä häsläämään. Hypnosynnytyksestä Alison toki tiesi ja suhtautui siihen positiivisesti sanoen sen auttavan monia rentoutumaan ja hengittämään paremmin.

Seuraavaksi pohdimme ryhmissä synnytyspartnerin roolia ennen synnytystä, sen aikana ja jälkeen, uupumuksen merkkejä sekä miten uupumusta vastaan voi toimia. Synnytyskumppanille ladottiin toivomuksia käytännönjärjestelyjen handlaamisesta ja tietysti henkisenä tukena olemisesta, mutta myös portinvartijana toimiminen kotiinpaluun jälkeen oli minusta hyvä pointti; ei ehkä niinkään Miehelle ja minulle, koska meidän sukulaisemme asuvat kaukana ja ystävät ovat tottuneet säännöstelemään kotivierailuja, mutta ne, joiden perheet ja ystävät asuvat lähellä, voivat varmasti hyvinkin uupua, jos ensimmäisinä viikkoina porukkaa ravaa alvariinsa vauvaa ihmettelemässä.

Uupumuksesta puhuttaessa Alison kannusti kovasti meitä tekemään synnytyshuoneesta niin viihtyisän kuin halusimme – musiikilla, valoilla ja tuoksuilla. Hmm, olenko kovinkin epäaistillinen, jos ei vielä tähän asti ole häirinnyt ajatus synnyttämisestä sairaalaympäristössä, jossa haisee sairaalalta, ei kuule lempimusiikkia ja valotkin ovat päällä? No, ehkä sen iPodin voi varmuuden vuoksi ottaa mukaan ja vähän etukäteen miettiä, millaista musiikkia voisi olla kiva kuunnella, jos rentoutuminen muuten on tuskaisaa… Kynttilöitä tai suitsukkeita ei palovaaran takia kuitenkaan saa mukaan ottaa. 

Saimme myös pienen ”itsehoito-oppaan” synnytystä varten. Siinä suositeltiin kuutta luonnonmukaista kivunlievitysmetodia, jotka muistaisi nimellä WARMTH:

• W for water – synnytysallas, lämmin suihku tai kylpy, tarpeeksi nestettä myös sisäisesti, vaikka jääpaloja imeskeltäväksi sekä helposti sulavaa ruokaa
• A for atmosphere – yritä luoda rauhallinen ilmapiiri esim. himmentämällä valot, vetämällä verhot ja/tai käyttämällä tuttuja esineitä (oma tyyny, huopa, valokuvia…) kodinomaisuuden lisäämiseksi
• R for relaxation – yritä rentouttaa itsesi käyttämällä apuna esim. visualisointia, hypnoosia, hengitystekniikkaa, olemalla puhumatta kellekään, kuuntelemalla musiikkia, katsomalla DVD:tä tai tekemällä vaikka sudokua
• M for movement – liikuttele itseäsi niin kuin hyvältä tuntuu, sillä se lisää hapenottoa ja endorfiinien tuotantoa ja helpottaa vauvan etenemistä synnytyskanavassa. Esimerkiksi lantion pyörittely, keinuminen, kävely, rappusten nouseminen, tanssi, jooga, partneriin tai johonkin tukevaan pintaan nojaaminen voivat auttaa.
• T for touch – luotettavan ihmisen kosketuskin kuulemma vapauttaa endorfiineja, joten tukihenkilön mukanaolo ja läheisyys, hellävarainen hieronta ja esim. käsien hieronta keisarileikkauksessa voi rentouttaa
• H for heat – lämpö auttaa usein lievittämään kipua, esim. lämmin kylpy, kuumavesipullo tai kauratyyny, hieronta, lämpöiset sukat ja huoneen pitäminen lämpimänä voivat helpottaa tuskia.

Kahvitauon jälkeen vilistimme kauhealla vauhdilla läpi avustetun synnytyksen konstit: imukupin, pihdit ja keisarileikkauksen. Ylivoimaisesti suurin syy interventioiden käyttämiseen on kuulemma äidin uupumus ja synnytyksen hidastuminen. Imukuppia täällä kokeillaan kuulemma kolme kertaa ennen kuin siirrytään järeämpiin konsteihin; kuppeja on erikokoisia ja toiset niistä toimivat käsin pumpaten, toiset imuriin kiinnitettynä. Niistä jää vauvan päähän pahka, joka laskeutuu yleensä viidessä päivässä. Porukkaamme tietysti huoletti, oliko imukuppi- tai pihtisynnytys vauvalle traumaattinen; no, jos vastapainona on aivovaurion riski, kaipa se trauma on aika pinnallinen.

Jos pihtejä päädytään käyttämään, tehdään aina välilihan leikkaus. Alison piirteli paperille synnyttäjän alapäätä kuvaavia rinkuloita ja me katselimme pahoinvoivan näköisinä… Ensimmäisen asteen repeämä tarkoittaa pieniä nirhautumia vaginan ympärillä; tuolla alueella on kuulemma 6 500 verisuonta, joten verenvuoto yleensä näyttää hurjemmalta kuin itse vaurio, ja vauriot paranevat myös nopeammin kuin muualla kehossa. Toisen asteen repeämä on se, mihin episiotomialla pyritään (uutinen minulle): kätilö saksii pienet avautumat vaakasuoraan pimpsan reunoille ja antaa sen revetä niitä pitkin – kuulemma repeämät nimittäin paranevat paremmin kuin leikattu pinta. Ja kolmannen asteen repeämä on se, jossa toosa repeää pystysuunnassa vaginasta peräsuoleen… Saimme Alisonilta luvan olla oikeasti kettuuntuneita synnytyskokemukseemme, jos lähdemme sairaalasta 3. asteen repeämän kera. Thanks vaan.

Repeämien tikkaamisesta Alison sanoi, että se kestäisi kauan, koska kätilöt tekivät niin tarkkaa työtä, että puolen sentin alueellekin laitettaisiin kolmattakymmenettä tikkiä. Toimitus tehtäisiin paikallispuudutuksessa tai puuduttamatta [gulps] langalla, joka sulaisi viikon sisällä – ei siis tikkienpoisto-operaatioita, huh. Istuminen tekisi juu kipeää.

(Mental note to self: osta sitä välilihaöljyä mitä pikimmiten!!)

Keisarileikkauksesta meidän olisi pitänyt katsella kotiläksynä videoita aiheesta, mutta, oho, ainakin meidän perheessä ihan oli päässyt unohtumaan. Ehtiihän sitä. Saimme tietää, että sektiot tehdään Lontoossa vaihtelevasti epiduraali- tai spinaalipuudutuksessa (sama huume, eri kanava), isä (tai siis synnytyskumppani) saa olla läsnä, vauvan saa ihokontaktiin saman tien, jos beibellä on kaikki kunnossa, napanuora leikataan saman tien (jos on etukäteen vaatinut, voi isäkin sen tehdä), ja kotiutumistavoite on vuorokauden päästä leikkauksesta! Dziisus tämän kaupungin ruuhkia. Käytännössä ensisynnyttäjät kuitenkin viettävät sairaalassa sektion jälkeen kuulemma pari päivää. Kotiutumisen jälkeen keisarileikattujen fyysinen toipuminen kuulemma kestää noin viikon kauemmin kuin alateitse synnyttäneiden; jos normaalisynnytyksen jälkeen alkaa tuntea itsensä jälleen ihmiseksi parin viikon jälkeen (jätetään nyt äitipää ja muut henkimaailman asiat pois laskuista), leikatuilla siihen menee kolmisen viikkoa – siis aikaa, jolloin olisi paras, jos kotona olisi jotain apuvoimia. Sektion jälkeen kun sanotaan, ettei mitään kolmikiloista painavampaa saisi nostella, mutta minkäs teet, jos satuit synnyttämään nelikiloisen? Ja Alison suositteli, että ne ekat pari viikkoa ihan oikeasti vain lepäisi ja tutustuisi vauvaan, ei lähtisi lenkille, ei viihdyttäisi vieraita.

Aika hurjaa. Mieleeni jäi vielä sen sata kysymystä, mutta aika loppui taas kerran kesken, ja niinpä olen alkanut laatia listaa kaikista kysymyksistä, joihin olisi kiva saada vastaus vielä ennen kurssin loppua (kolme kertaa on vielä jäljellä). Ensi kerralla kuulemma puhutaan ensimmäisestä viikosta kotona vastasyntyneen kanssa. Kiva, voin sitten vaatia tarkennusta, että ihan oikeastiko täällä joutuu sairaalasta pihalle vuorokauden sisällä synnytyksestä ja miten hemmetissä silloin on tarkoitus opetella imettämään – ihan itsekseen, jumalan armostako?