Perhevalmennuskurssi alkoi

NCT:n perhevalmennuskurssimme alkoi tällä viikolla. Kahdeksan lähikulmien pariskuntaa kokoontui rinkiin paikalliseen seurakuntasaliin hymyilemään hermostuneen kannustavasti toisilleen vauvakumpujaan silitellen. Olin etukäteen vähän jännittänyt, miten ryhmädynamiikka toimisi tuikituntemattomien, raskaushormonien huuruissa hermoilevien mutsien porukassa, mutta hyvinhän se meni. Paremmin itse asiassa kuin kumpikaan meistä oli odottanut.

Ryhmämme vetäjä Alison oli positiivinen yllätys. Olin kavereilta kuullut erilaisia arvioita heidän NCT-opettajistaan: jotkut olivat kuulemma liian äiti maa -hippejä, toiset huumorintajuttomia terveysnatseja. Alison oli entinen juristi, joka oman NCT-kokemuksensa ja kaksi lasta saatuaan hurahti ammatinvaihdokseen ja jakoi nyt aikansa kodin, NCT:n ja lasten ja nuorten psykoanalyytikon uran välillä. Ja luojan kiitos, hän oli rento, viihdyttävä ja asiansaosaava puhuja, jotta emme kaksi- ja puolituntisen illan aikana alkaneet nuokkua tuoleissamme. Miehenkin hän sai heti puolelleen sanomalla tykkäävänsä tilastoista ja todistusaineistoista enemmän kuin mutu-tuntumasta ja yksittäistapausten yleistämisestä. 

Ensimmäinen kerta yhteensä kuudesta istunnosta meni toisiimme tutustuen, kurssiohjelman painotuksia suunnitellen ja loppuraskauden tavallisimpia kremppoja kerraten. Ryhmän lasketut ajat vaihtelivat kesäkuun puolestavälistä heinäkuun puoleenväliin, tosin yksi pari odotti kaksosia, joten heidän laskettua aikaansa oli aikaistettu kuukaudella kesäkuun alkuun. Me olimme Miehen kanssa varmaankin porukan iäkkäin pariskunta, vaikka kyllä muutkin, ehkä yhtä paria lukuunottamatta, näyttivät kaikki yli kolmikymppisiltä. Ja yhtäkkiä vatsakumpuni ei tuntunutkaan suhteettoman suurelta, kiva. 🙂

Sen jälkeen, kun olimme tutustumisharjoituksena kyselleet toisiltamme raskauden kestosta ja asettuneet janalle sen mukaan, milloin lasketut aikamme olivat, ja pohtineet, mitä tuntemuksia meissä herätti se, jos saisimmekin vauvamme hyvinkin eri aikaan kuin mitä paikka janalla antoi olettaa, mietimme ryhmissä, mitä kurssilta halusimme. Minä satuin istumaan ainoana naisena viiden isäkokelaan ryhmässä ja oli hauska kuunnella heidän varsin käytännöllisiä huoliaan: he toivoivat tietoa siitä, milloin tietäisi olevan tosi kyseessä ja sairaalaanlähtö edessä, miten kauan synnytyksessä yleensä menisi, mikä isän rooli synnytystilanteessa oikeasti olisi ja miten koko synnytyksen logistiikka toimisi, mitä siellä sairaalassa itse asiassa tapahtuisi. Minä piipitin lisäksi, että haluaisin kuulla mahdollisista synnytyskomplikaatioista (kun kerran ne meitsin tapauksessa tulevat olemaan aika todennäköisiä…). Ensi kerralla kuulemma puhummekin eniten normaalisynnytyksen kulusta ja eri vaiheista sekä erilaisista kivunlievityskonsteista. Sen jälkeen ohjelmassa on erilaiset synnytystavat ja komplikaatiot, alkuviikot kotona vauvan kanssa, äidin ja isän roolit – äh, en muista kaikkea. Yksi sessio käytetään pelkästään imetystietouteen. Ensi viikolla saamme ”lukujärjestykset”.

Kahvitauon jälkeen isät ja äidit vielä erotettiin toisistaan ja sillä aikaa, kun me mutsit bondasimme keskenämme siitä, mitä olimme tähän mennessä oppineet vauvojemme tavoista (milloin hereillä, millaisia liikkeitä, tykkääkö jostain tietystä ruuasta tai musiikista), miehet opettelivat viereisessä kirkkosalissa naisen lantion osia ja sitä, miten sen jänteet ja nivelet antoivat periksi raskauden myötä niin, että vauvan pää (tässä tapauksessa pallo) mahtuisi lantion läpi. Lopuksi Alison veti jalkaansa XXL-kokoiset kalsarit, joihin oli piirretty ne lantion osat, jotka tässä vaiheessa raskautta ja synnytyksen aikanakin erityisesti kipeytyvät (eli juurikin meikäläisen viime päivien murheenkryyni, häpyluu, sekä selkärangan ja lantion yhtymäkohta). Tämän takia UFO-asennossa (Upright, Forward, Open) synnyttäminen olisi helpompaa kuin sängyssä maan vetovoimaa vastaan puskeminen. 

Semmoinen sessio. Onneksi touhu oli varsin interaktiivista eikä mikään luento, ja onneksi muu jengi tuntui ihan mukavalta. Ryhmädynamiikasta oli kiintoisaa huomata, että me porukan vanhimmat, Mies ja minä sekä toinen pariskunta, joka näytti ehkä melkein meidänikäisiltä, olimme selvästi eniten äänessä ja tiesimme raskaudesta eniten nippelitietoa – niin paljon, että aloin jo huolestua, josko muu ryhmä pitäisi meitä varsinaisina besserwissereinä. Mutta ihan brittiläisen ystävällisiähän nuo olivat loppuun asti. 😉 Taisin muuten olla ryhmän ainoa ulkkari, mikä on monikulttuurisessa Lontoossa sekin ihan mielenkiintoinen sattuma. 

Vielä pari (itselleni) mielenkiintoista huomiota toisilleen tuntemattomien, suhteellisen samanikäisten ja samassa sosiaalisessa asemassa olevien ihmisten kohtaamisesta: Ensiksikin meidän sukupolven brittinaisten nimet tuntuvat olevan paljon erilaisimpia kuin samanikäisten miesten. Meidän ryhmässä joka mimmillä oli eri, useilla aika harvinainenkin nimi, mutta miesten puolelta löytyi kolme Jamesia, Mark, David ja Charlie, eikä Miehen nimikään mikään harvinaisuus ole. Jännä juttu.

Toiseksi minua hitusen huvitti ryhmässä havaittavissa ollut sosiaalisen kiipeämisen tärkeys: asuinalueemme halkaisee junarata, jonka toisella puolella on ehkä vähän halvempi asua, edullisemmat ja pienemmät talot, ei niin söpön ja hoidetun keskiluokkaista kuin meidän lintukodossamme. Siellä tois’puol’ rataa on kyllä omiakin NCT-ryhmiä, mutta ainakin puolet meidän ryhmäläisistä oli tuolta alueelta ja päättänyt tulla vähän kauemmas tähän ”parempaan” ryhmään. Heh. Englanti on niin luokkayhteiskunta, ettei sitä voi ulkopuolinen helposti uskoa, ja tuollaiset asiat ovat oikeasti täällä monelle hirmu tärkeitä. 

Tiesittekö muuten, että vain 80% ultrassa annetuista sukupuoliennustuksista osuu oikeaan? Meidän Eddiekin voi siis yhä olla ihan kumpi vain, vaikka häntä jo pienenä yksilönä ajattelemmekin. Ja että vain alle 7% lapsista syntyy laskettuna aikana? No, siihenhän Eddie ei ainakaan tule syyllistymään…