Ruokailua Marrakeshin tyyliin
Kun kerran lupasin/uhkasin kirjoittaa taannoisen Marrakeshin-matkan ruokapaikoistamme, niin tulkoon nyt lupaus lunastettua, vaikka inspis jo vähän kateissa onkin. Tai ehkä ne taginet vain yhä kummittelevat mielessäni… Mutta ehkä tästä on hyötyä jollekulle tulevalle Marokon-matkaajalle?
Riad El Mansour
Hotellimme miniravintola on arvosteltu TripAdvisorissa, joten ravintolaksi se kai on luokiteltava, vaikka pöytäpaikkoja onkin alle kymmenen ja ruoka on tilattava etukäteen. Ravintola ottaa vastaan ulkopuolisten pöytävarauksia, jos hotellin asukkailta jää tilaa.
Söimme täällä tuloiltanamme: alkuun pastillaa, pääruuaksi taginea, jälkkäriksi minulle hedelmäsalaattia, Miehelle pikkuleipävalikoima, ja tietysti minttuteetä. Ruoka oli itse asiassa hyvää, mutta sitä oli aivan liikaa; alkuruokapastilloista saimme syötyä vain neljäsosan. Se otti päähän ainakin tätä luterilaiseen lautaselle ei jätetä -ruokakulttuuriin kasvanutta. Ja sama näytti toistuvan ilta toisensa jälkeen joka ainoassa ravintolassa… Kuuluukohan marokkolaiseen ruokakulttuuriin, että ruokaa on kohteliaisuudesta oltava ylitsevuotavan paljon? Minua ahdisti heittää järkyttäviä määriä ruokaa haaskioon ja nähdä samalla kerjäläisiä kadunkulmissa.
Seuraavana aamuna huomasin muuten, että hedelmäsalaattini oli ollut ihan sama kuin aamiaispöytään kuuluva hedelmäsalaattikin. No, mikäs siinä – niin hyvää, että taisin syödä sitä joka aamu.
Le Comptoir Darna
Medinan ulkopuolella Guelizin kaupunginosassa sijaitseva turistien ja paikallisten silmäätekevien suosima iltapaikka, jossa oli useampi (meille liian kylmä) terassi, livemusiikkia ja myöhemmin illasta vatsatanssia. Ynnä modernin asenteen merkkinä emäntätyttöset minihameissa, oh my!
Joimme hassuja drinkkejä; Mies teki tämän illan jälkeen periaatepäätöksen, ettei koskaan enää tilaa sinisiä cocktaileja, ja minä nautiskelin alkoholittomasta valikoimasta. Muslimimaissa saa ainakin aina kiinnostavia mocktaileja – ei aina pelkkää virgin mojitoa. Alkuruuaksi otin ensimmäistä kertaa eläessäni pitsan; no, koska se oli alkuruokalistalla ja tarjoilijan mukaan pieni. Ja oliko? Kolmasosa jäi syömättä, koska halusin pystyä maistamaan myös pääruokaa. (Herkkua se silti oli.) Mies uskalsi ottaa taas pastillan, joka tällä kertaa oli järkevämmän kokoinen. Pääruuaksi valitsin lohta teriyakikastikkeen ja perunamuussin kera, Mies yritti parhaansa valtavan lihakuskusannoksen tuhoamiseksi. Molemmat olivat maultaan ihan OK – mutta taas jäi yli puolet lautaselle.
Jälkiruokaa emme tämän mätön jälkeen harkinneetkaan, vaan rauhoitimme vatsaa taas sillä minttuteellä. Nam nam. Ja teimme jonkin turistimaisen emämunauksen, sillä lähdimme ennen vatsatanssin alkua, vaikka kaikki yrittivät estellä ja hotelliin palattuamme virkailija sielläkin kysyi, olimmeko nähneet Comptoirin kuulua vatsatanssia. Hmm. Ylensyömisestä puolikoomassa emme ehkä olisi kuitenkaan arvostaneet turistiketkuttelua. Sitä paitsi ravintoloiden vatsatanssijoilla on kokemuksemme mukaan kiusallinen tapa houkutella yleisön puolustuskyvyttömimmät miehet kanssaan hetkumaan – piinallista seurata vierestä, vaikka itämaisesta tanssista muuten kovasti tykkäänkin.
Terrasse des Epices
Kokemistamme ruokaloista tämä jäi ehdottomaksi suosikikseni: rento, moderni kattoterassi soukin kattojen yllä, isot looshit, tuulenvire, auringonpaiste… ja kansainvälinen ruokalista! Voin kuvitella, että iltaisin paikka on vielä tunnelmallisempi, mutta me söimme siellä lounasta.
Minua ahdisti vieläkin marokkolaisten annosten ylettömyys, joten otin alkuun gazpachoa ja pääruuaksi munakoisopenneä – molemmat mainioita. Mies oli selkeästi tykästynyt pastilloihin, sillä hänen valintansa oli kalapastilla ja meshwi talon tapaan. Ne olisivat kuulemma voineet olla mehukkaampia. Jälkkäreiksi tällä kertaa minulle appelsiinia kanelin ja tomusokerin kera – paikallinen perusjälkiruoka, jota sai kaikkialta, ja ai että oli hyvää – ja Miehelle päärynätorttua. Ja minttuteetä. Ja pari olutta Miehelle ja vastapuristettua sitruunamehua minulle, aiii.
Dar Moha
Vanhankaupungin valtavaan riadiin, muotisuunnittelija Pierre Balmainin entiseen lomakotiin tehty ylellinen ravintola, jonka sisäpuutarhassa kuuntelimme paikallista livemusiikkia ja – yllätys yllätys – söimme niin, että napa rutisi. Paikasta sai vain menu fixen eli täyden neljän ruokalajin illalliskokonaisuuden, mutta valinnanvaraa eri ruokalajien välillä sentään oli (vrt. alla).
Alkuun tuli 14 kulhollisen verran mezeä, lähinnä eri tavoin säilöttyjä vihanneksia. Sitten varsinainen alkuruoka, minulle kasvispastilla. Pääruuaksi kalataginea (liikaa). Jälkiruoaksi talon omatekemä mantelijäätelö. Ruoka oli hyvää ja sitä oli ainakin riittävästi. Mutta mahtoiko se olla tuo jäätelöannos, joka katkaisi kamelin selän? Puolihysteerisesti hygieniaa vahtinut ja ruokamyrkytystä pelännyt mutsikokelas vietti seuraavan lomapäivän aika tiiviisti sängyn (myöhemmin terassin aurinkotuolin) ja vessan välillä, sydän huolesta syrjällään. Onneksi nuo kohtaukset menevät itselläni aina nopeasti ohi, ja lomanjälkeisen ultran perusteella beibelläkin on yhä kaikki hyvin.
Dar Yacout
Reissun piinallisin ravintolakokemus osui viimeiselle illallemme. Dar Yacout on tuikitavallisen medinan kujan tuikitavallisen oven takaa avautuva tuhannen ja yhden yön satumaa, kerros toisensa jälkeen paljastuvia yltiökoristeellisia huoneita, terasseja, suihkulähteitä, takkoja ja kattokruunuja. Olimme buukanneet pöydän kuultuamme, että ravintola on kaupungin ”autenttisimpia” marokkolaisia ruokapaikkoja – uhraamatta ajatusta sille, mitä tämä käytännössä tarkoittaisi.
No, käytännössä se tarkoitti Dar Mohaa potenssiin kymmenen miinus vaihtoehdot. Eli mainioiden alkudrinkkien jälkeen eteemme ladottiin taas 15 pikkulautasellista alkupalasalaatteja. Vahingosta viisastuneena maistelimme, emme syöneet kunnolla. Seuraava ruokalaji: lammastagine. Onneksi se sentään kerrottiin etukäteen, jotta kohtuullisen sujuvasti ranskaa puhuva Mies sai selitettyä tarjoilijalle, ettei vaimo syö lihaa. Häh? Moisesta koskaan kuultukaan. Ehdottivat, että toisivat yhden taginepadan pöytään ja minä noukkisin siitä vain kasvikset. Juu, ei ihan passannut. Sain sitten oman kulhollisen ylikypsiksi haudutettuja juureksia. Seuraava ruokalaji: kanakuskus. Ja sama keskustelu uusiksi…. Sain pienen neuvottelun tuloksena pelkkää kuskusta, jonka seassa oli muutama herne ja maissinpalanen. Sitten ensimmäiseksi jälkiruuaksi muurinpohjapannun kokoinen rapea maito-hunajatuhatlehdykkä. Hyvää, mutta siis ihan oikeasti, kahdelle hengelle? Haloo. Ja loppuun vielä sitä minttuteetä ja pikkukakkusia. Mitään ruokalajia ei voinut jättää välistä ja vähäisiä maisteluitamme tarjoilija päivitteli kuin suurempaakin skandaalia. Lihansyöjälle ravintola voi olla ihan mielenkiintoinen kokemus marokkolaista ruokakulttuuria – minulle se oli yhtä ahdistusta, josta saimme maksaa 70€ per naama.
No, mitä tästä opin? Ainakin tarkistaa ruokalistat netistä ennen pöytävarausta. Ja syödä suosiolla aina välillä tuttua ja turvallista eurooppalaista ruokaa, jotta eksoottiset makuelämykset tuntuisivat sitten vähän eksoottisemmilta. Väitän nimittäin, että marokkolaisesta ruuastakin olisi saattanut jäädä minulle ihan hyvä fiilis, jos emme olisi epähuomiossa kahtena iltana peräkkäin joutuneet tuon ”autenttisen” menu fixen uhreiksi. Ja ne annoskoot – argh! Vieläkin tulee paha mieli hukkaanheittämämme ruuan määrästä… :-(
Jos joku on jaksanut lukea ihan tänne loppuun asti, kertokaa nyt ihmeessä kommenteissa omat hurjimmat reissuruokakokemuksenne! (Elämäni ensimmäisen kanavindaloon jälkeen – ennen kalansyöjäksi ryhtymistä – tämä nimittäin saattoi olla hardcorein ruokamatkamuistoni.)