Surun aika
Mietin, pitäisikö tästä edes kirjoittaa blogissa, olenhan pitänyt sen sisällön aika arkisena ja pinnallisena. Toisaalta haluan kuitenkin kirjata muistiin, mitä elämässämme tapahtuu, ja tuntuisi teennäiseltä jättää pois asia, joka on tarrannut syvästi kiinni, vaikka siitä onkin vaikea kirjoittaa.
Olemme itkeneet tällä viikolla paljon, surreet ja kironneet elämän julmuutta. Syy: ystäväpariskuntamme on menettänyt hartaasti odotetun pienokaisensa. Hän syntyi 24. raskausviikolla, liian hentona ja hauraana tähän maailmaan.
En pysty edes kuvittelemaan tuskaa, jota hänen vanhempansa kokevat. Kantaa lasta sydämensä alla monta kuukautta, haaveilla hänen tulevaisuudestaan, suunnitella perhe-elämää – ja sitten painajaismainen ennenaikainen synnytys, teho-osasto, lääkäreiden vakavat ilmeet ja kehotukset varautua pahimpaan. Kuinka pahimpaan voi edes yrittää varautua? Ihmisluonnolle on kai ominaista koettaa pitää toivoa yllä silloinkin, kun se on hiipumassa olemattomiin.
Kuinka voisi muka yrittää lohduttaa lapsensa menettänyttä? Kuinka sellaisesta edes voi toipua? On kova vimma tehdä jotain, osoittaa jollain lailla, että olemme heidän tukenaan – mutta toisaalta haluaa antaa aikaa ja tilaa surulle, olla tungettelematta turhine avuntarjouksineen. Sillä enhän minä millään voi tietää, miten toivottomalta ystävistämme tällä hetkellä tuntuu. En halua, että he joutuvat pinnistelemään kanssamme enkä, herra paratkoon, ainakaan halua muistuttaa heitä siitä, miten meitä on onni potkinut suomalla terveen, elinvoimaisen lapsen.
En halua tungetella surun hetkellä, mutta haluan ystävieni tietävän, että ajattelemme heitä ja suremme heidän kanssaan.
Kun en keksi muutakaan konkreettista keinoa osoittaa myötätuntoa, avaan lompakon. Ystävieni pikkuista hoidettiin hänen neljä lyhyttä elinpäiväänsä Lastenklinikalla, jonka hoito on huippuluokkaa, mutta kaikkiin ihmeisiin hekään eivät pysty. Kaikki varmaan tietävät jo Uusi lastensairaala 2017 -hankkeesta, jolla kerätään varoja, jotta Helsinkiin saataisiin ajanmukainen lastensairaala ahtaiksi ja vanhanaikaisiksi käyneiden Lastenklinikan ja Lastenlinnan tilalle. (Tietysti voi ihmetellä, miksi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa kipeästi kaivatun lastensairaalan rakentamiseksi on kerättävä varoja suurelta yleisöltä, mutta näin näyttää nyt olevan: sairaalaa ei kiireesti Helsinkiin tule, ellei julkisella varainhankinnalla saada kokoon osaa hankkeen vaatimasta 190 miljoonasta eurosta.)
Siispä minä lahjoitin tänään muutaman roposen Uusi lastensairaala 2017 -hankkeelle. Ei se tuo ystävieni pikkuista takaisin enkä tavoittele sillä glooriaa, selkääntaputusta enkä hyvän ystävän kunniamerkkiä, mutta halusin tehdä jotain tuon itsekin kovasti odottamani, mutta nyt tuntemattomaksi jääneen ihmisentaimen muistoksi.
Monia meistä on lapsen kärsimys, kuolemakin, koskettanut ainakin välillisesti. Kaikkea kärsimystä ei paraskaan lastensairaanhoito pysty estämään, mutta jos paremmilla resursseilla saadaan tulevaisuudessa pelastettua useamman pikkukeskosen henki, diagnosoitua hengenvaarallinen oireyhtymä tai rakennevika nopeammin tai keskitettyä vaikeimpien sairauksien hoito alansa ehdottomien huippujen käsiin, en voi olla kannattamatta hanketta.
Löytyisikö sinunkin kukkarosi pohjalta muutama ylimääräinen euro lastensairaalahanketta tukemaan?