Toinen perhevalmennustunti

Tällä viikolla oli perhevalmennuskurssin, vai pitäisikö sanoa synnytysvalmennuskurssin, toinen tapaamiskerta. Aloitimme opettelemalla normaalisynnytyksen kolme vaihetta: ensimmäinen vaihe, joka alkaa supistuksilla ja joka olisi aluksi helpointa viettää kotona, koska ainakaan Lontoon kiireisissä sairaaloissa ei yleensä ole tilaa notkua odottamassa kohdunsuun aukeamista; toinen, jossa kohdunsuun auettua aletaan puskea ja puhista vauvaa maailmaan, ja kolmas, jossa synnytetään jälkeiset eli istukka.

Opimme, että jos lapsivedet menevät kuin elokuvissa, poksahtaen ja vauhdilla loiskahtaen, sairaalaan kannattaa suunnata suht’ haipakkaan, sillä se olisi osoitus paineesta kohdussa. Yleensä vedet menevätkin kuulemma liruttelemalla, pitkän ajan kuluessa. Kas, en tiennytkään. Supistuksista Alison muisti muistuttaa, ettei monen tunnin supistelukaan jatkuvaa piinaa olisi: yksi supistus kestäisi ehkä minuutin ja sen jälkeen olisi useampi minuutti lepoaikaa. Olisi edullista kaikille osapuolille, jos tuon lepoajan yrittäisi rentoutua ja rauhoittua mahdollisimman hyvin eikä jännittäisi tulevaa supistusta. Ja pitää muistaa hengittää ulos. 🙂 Sisäänhengitys ei jää keneltäkään tekemättä, mutta pienessä paniikissa uloshengitys jää helposti pinnalliseksi huohottamiseksi, joka ei tyhjennä keuhkoja kunnolla hiilidioksidista, mikä taas vähentää hapen määrää veressä ja saa lihakset väsymään ennen aikojaan. 

Katselimme piirroksista kohtulihaksen supistelua ja kohdunsuun aukeamista. Alison huomautti, että oli yleinen harhaluulo, että kohdunsuun pitäisi olla 10 cm auki ennen kuin ponnistamiseen voi ryhtyä; jokainen keho on erilainen, ja jokaisen kätilön käsi erikokoinen, ja niinpä kohdunsuun kokoarvio on yleensä varsin summittainen arvaus. Ponnistamaan kannattaa ruveta, kun ponnistuttaa – simppeliä kuin Kolumbuksen muna. Hmm? Alison vinkkasi myös, että hyvää osviittaa touhun etenemiseen antaa se, miten usein on käytävä kakalla: usein kuulemma kohdunsuun aukeamisvaiheessa tulee ensimmäinen tarve suolentyhjentämiseen, kun vauvan pää alkaa painaa suolta, mutta sen jälkeen juuri ennen ponnistusvaiheen alkua tulee vielä tarve saada suoli typötyhjäksi. Ja sen jälkeen, kun tulee fiilis, että NYT vasta on tehtävä maailman isoin jööti, se on osoitus ponnistusvaiheen alkamisesta. 😉

Ponnistusvaihe ei kuulemma yleensä kestä kauan, reilusti alle puoli tuntia, ja monet äidit kokevat sen paljon helpommaksi ja siedettävämmäksi kivuksi kuin supisteluvaiheen – tai ainakin tieto siitä, että vauva on ihan just tulossa, auttaa kestämään kivun helpommin. Ja kuten jo viime kerralla opimme, Upright, Forward, Open olisi paljon helpompi synnytysasento kuin yrittää työntää lasta maan vetovoimaa vastaan selällään maaten. Konttausasento, seinään, sänkyyn, jumppapalloon tai partneriin nojaaminen tai polvillaan tai (reisilihasten voimasta riippuen) kyykyssä synnyttäminen ovat kuulemma tutkimuksissa osoittautunut vähemmän kivuliaiksi ja vähemmän vammoja aiheuttaviksi synnytysasennoiksi kuin makuuasento. Mutta tietysti jotkut interventiot vaativat makuulla pysymistä – esimerkiksi se, jos vauvan sydänäänet alkavat heiketä niin, että niitä on monitoroitava jatkuvasti, tai jos epiduraalia on saanut sellaisen annoksen, etteivät jalat kanna enää ollenkaan. (Minulle oli uutinen myös se, että epiduraalia voikin saada sen verran, että jonkinlainen kontrolli alapäästä säilyy – ainakin jos nukutuslääkäri on kokenut ja osaa antaa juuri oikeansuuruisen annoksen.)

Näimme piirroksista myös, miten vauva ideaaliasennossa pujottelee lantion läpi – pää, olkapää, kevyt käännös, toinen olkapää, loput ruumiista. Ihan iisiltä se näytti. 😀 

Jos vauvalla on synnytyksen jälkeen kaikki kunnossa, Lontoon sairaaloissa hänet annetaan saman tien ihokontaktiin äidin kanssa – tai jos äiti on huonossa kunnossa, synnytyskumppanille. En tullut kysyneeksi, missä vaiheessa napanuora täällä yleensä leikataan: haluan omaan synnytyssuunnitelmaani kirjata, että haluaisin viivyttää sen leikkausta sen verran, että syke on lakannut, jotta vauva saa kaiken mahdollisen ravinnon napanuorastaan. (Haluan myös sen jälkeen luovuttaa napanuoran napaveripankkiin ja istukan tutkimukselle, jos kelpaa.) Samoin jäi tarkistamatta, millainen pesukäytäntö täällä päin palloa on: tahtoisin myös, ettei vauvaa pestä heti syntymän jälkeen, vaan vauvakinan annetaan imeytyä, sillä sen kai uskotaan suojaavan vastasyntyneen herkkää ihoa. 

Istukan synnyttäminen kestää yleensä kuulemma kymmenestä minuutista puoleen tuntiin, ja sen ajan vauva voi hyvin jatkaa ihokontaktissa. Kätilö tarkistaa, että istukka on kokonainen, ja alkaa pitää kirjaa verenvuodon määrästä. Kaiken kaikkiaan synnytyksenjälkeinen verenvuoto kestää parista kuuteen viikkoon, ja ensi päivinä siihen voi liittyä menkkamaisia jälkisupistuksia. 

Jos synnytys on mennyt kuin oppikirjoissa, Lontoossa kotiin saattaa päästä jo samana päivänä tai viimeistään vuorokauden sisällä syntymästä. Hurjaa! Siinäkö ajassa pitäisi oppia pitämään huolta ihan avuttomasta rääpäleestä sekä syöttämään se oman kehonsa tuotoksella? Tämä alkoi kuulostaa pelottavammalta kuin itse synnytys…

Toisen puolen tästä tunnista käytimme kivunlievityksestä puhumiseen – aika pintapuolisesti, tosin. Vesialtaassa lilluminen sai raadiltamme myönteisimmät arviot: vesi kannattelee sekä vauvaa että äitiä, pitää heidät lämpimänä, ja vesisynnytyksessä on kuulemma todettu repeämien olleen pienempiä kuin kuivalla maalla. Haittapuolina mainittiin se, ettei synnytysallasta aina ollut käytettävissä (jos ei synnyttänyt kotona tai ollut etukäteen vuokrannut omaa allasta), tai että kaikilla kätilöillä ei ollut vaadittavaa erikoiskoulutusta, jolloin altaaseen ei aina pääsisi, tai että joskus harvoin vesisynnytyksessä vauva saattaa imaista vettä keuhkoonsa juuri synnyttyään, mikä aiheuttaa pienen tulehdusvaaran. Toki altaassa kellumista voisi käyttää kivunlievityksenä myös vain osana synnytystä, vedessä ei olisi pakko synnyttää. 

TENS-laitetta pääsimme ihan kokeilemaankin – tuntui ovelalta kihelmöinniltä. Sen hyviin puoliin kuului haittapuolien puutos, mutta toisaalta kaikkia ei miedolla sähkövirralla pistely kuulemma synnytyspolttojen keskellä auttanut, vaikka impulssien pitäisi kuulemma vapauttaa kehossa endorfiineja. Laitetta ei tietenkään myös voisi käyttää apuna vesisynnytyksessä, ja masiina pitäisi olla omasta takaa, sairaalasta sitä ei lainaksi saisi. 

Opiaateista mainittiin, että täällä kuulemma kolmasosa synnyttävistä saa kivunlievityksenä joko petidiiniä tai ihan sitä itseään, heroiinia (kaunistellulta nimeltään diamorfiinia). Olin yllättynyt, että osuus on noinkin pieni! Lontoon sairaaloissa on kuulemma viime vuosina siirrytty synteettisestä petidiinistä luonnon omaan heroiiniin. (Awww…) Opiaattien hyvänä puolena mainittiin tehokkuus ja se, että annoksia voisi saada tarvittaessa lisää – huonona puolena taas sekä äidin että vauvan raukeus, joka saattaa hidastaa supistuksia, vaikeuttaa ponnistamista ja hidastaa vauvan imetyksen alkamista. Argh – taidan passata, jos vain kykenen. 

Epiduraalista kerrottiin, että senkin täällä valitsee kivunlievityksekseen vain kolmasosa – taas yllätyin pienestä luvusta. Epiduraali vaatisi useimmiten pysyttelemisen makuulla ja sydänkäyrillä, koska se aiheuttaa verenpaineen laskua; samoin epiduraalin laiton jälkeen yleensä laitettaisiin virtsakatetri. Synnytys saattaisi pitkittyä, koska ponnistamista tarvetta ei enää tuntisi, ja tämän seurauksena saatettaisiin joutua käyttämään imukuppia tai pihtejä. Eikä epiduraalia tietenkään voi käyttää osana vesisynnytystä. Hyvänä puolena epiduraalista mainittiin tehokkuus ja se, ettei puudutusaine välittyisi sikiöön. 

Aika loppui kesken, ennen kuin pääsimme puhumaan ilokaasusta, mutta hyvää kannattaa odottaa…? Eikä aquarakkuloitakaan edes mainittu. Pitääkin kysyä niistä ensi kerralla.

Omia kivunlievityspohdintojani illan anti ei suuresti muuttanut: olen ajatellut, että haluaisin ainakin alkaa synnytyksen vedessä, ehkä ilokaasu apuna. Epiduraalia ja opiaatteja tahtoisin parhaani mukaan välttää, mutta mistä sitä koskaan tietää? Vesisynnytystunnille joka tapauksessa nyt ilmoitin meidät, Miehen pienestä puhinasta huolimatta. Kuten sanottu, hänenpä ei tarvitsekaan puskea hunajamelonia sisuksistaan, joten hänen mielipiteensä synnytyksen kivunlievityksestä on enintään toissijainen! ;-)