Ulos kaapista
Neljä päivää Suomessa, oi! Olen ihmetellyt lumen (ja valon!) määrää, juhlinut 40-, 15- ja 1-vuotiaita rakkaita, ompeluttanut äidillä pöytä- ja lautasliinoja, hankkinut vähän lisää joululahjoja Englannin-pään läheisille, jakanut sukulaisille ja ystäville matkalaukullisen paketteja (ja silti onnistunut pakkaamaan muka-tyhjänä palaavan pakaasin painavammaksi kuin menomatkalla), vieläpä ehtinyt Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan keikallekin (suosittelen! Erinomaista Balkan-iskelmää) – ja mikä tärkeintä, saanut jaettua Ison Uutisemme rakkaimpien ystävien, vanhempien ja siskon kanssa.
Ei se mennyt ihan kuin suunnitelmissa. Olin mielessäni harjoitellut vuorosanoja, kun epäilin muuten pillahtavani liikutuksesta (tai hermostuksesta) itkuun, mutta pysyinkin yllättävän rauhallisena. Parhaat ystävät saivat tosin kuulla vasta autossa matkalla bändin keikalle, kun alkuilta oli mennyt hässäköidessä. Kuski K kiljui innosta, takapenkillä T alkoi itkeä tihrustaa. Varmaan helpotuksesta, sillä molemmat ihanat naiset olivat jo menneet lupaamaan omat munasolunsa minulle, jos lopulta tarvitsisimme luovutushoitoja. 😉 Toiset rakkaat J & V saivat kuulla uutisen rautatieasemalla junanlähettäjän jo hoputtaessa lähtijöitä. Oho, vau, onnea, taisivat olla kommentit. Ykköspalkinto menee kuitenkin rakkaille vanhemmilleni, jotka yllättyivät nelikymppisen esikoisensa uutisesta niin, että isä töksäytti, ”no mie vähän jo kattelin et oisko!” (okei, tämä vatsa ON isompi kuin näillä viikoilla pitäisi…) ja äiti alkoi ensimmäisenä jakaa tuttaviensa keskenmenokokemuksia… missä vaiheessa isä näki parhaaksi liueta paikalta naisten alapääjuttuja kuuntelemasta. 😉 En minä siitä pahastunut, huvituin vain. Olinhan itsekin alustanut uutiseni muistuttamalla moneen kertaan, että ”JOS nyt kaikki menee hyvin…” Ja sisko riemastui ja kaivoi kätköistään raskausajan ja vauvanhoidon oppaat, jotka oli jo kauan sitten varannut meille… <3 Second hand -äitiysvaatteitakin jo sain, ja auton turvavyön jatkokappaleen. 😀
Oli helpottavaa jakaa raskausuutinen vanhempieni kanssa, jotka eivät ole tähän asti tienneet hoidoistamme mitään. Tietysti mitä tahansa voi vieläkin käydä, mutta harjoittelenpa nyt tälläkin konstilla kehooni luottamista. Ja tiedän ainakin, että JOS jotain pahaa käy, varmasti sympaattisia lohduttajia ja päänpinnallapitäjiä riittää. Olen huikean onnekas ihanista ystävistäni, vaikka kaukana asuvatkin.
*****
Apropos, idän-junassa minua vastapäätä sattui istumaan kaksi toisilleen tuntematonta seitsemänkymppistä rouvaa. Toinen varsinkin oli niin puhelias, että alkoi samantien tentata vierustoveriltaan koko elämäkertaa. Minä yritin uppoutua iPadiini ja pidin katseeni matalana, etten vain olisi joutunut saman kysymystulvan uhriksi. Ja piankos he jo vaihtoivat niin intiimejä yksityiskohtia elämästään, että ihan hämmennyin, minä lunki maailmankansalainen. Molemmat olivat lapsettomia ja kärsineet siitä kovastikin nuorempana. Ja toinen sanoi olleensa nuorena lapsettomuushoidoissa! ”Hetkinen!” minun teki jo mieli nostaa katseeni ja tarkentaa – siis ensin rouva kertoo olevansa 70-jotain ja sitten kertoo ottaneensa testosteronipiikkejä lapsettomuuteen… Siis sen on ollut pakko olla viimeistään joskus 30 – 40 vuotta sitten? Heräsin naiiviuteeni, sillä eipä ole tullut pieneen mieleenkään, että mitään lapsettomuushoitoja olisi ennen Louise Brownia ollutkaan! Tyhmä minä.
No, en rohjennut mennä rouvilta enempää utelemaan, kun niin hyvin muuten sain olla itse rauhassa, mutta kiinnostaahan tämä nyt sekä historia- että hedelmöityshoitofriikkiä. Tietääköhän arvon lukijoistani kukaan, minkälaisia lapsettomuushoidot olivat ennen koeputkihoidon onnistumista? Mitä yritettiin, mikäköhän mahtoi onnistua, jos mikään? Tämän verran löysin netistä IVF:n historiaa: http://www.ivf1.com/ivf-history/ Mutta mitähän mahdettiin yrittää pienissä sairaaloissa jumalan selän takana, poissa Cambridgen laboratorioista?