Unelmien matkalla Mosambikissa

Toimitus haastoi lilyläiset muistelemaan unelmiensa matkoja, ja koskapa reissaaminen on mielestäni kutakuinkin parasta, mitä housut jalassa voi tehdä, otin tietysti haasteesta kopin. Ongelma (no, okei, ei kovin sydäntäraastava ongelma) oli valita se kaikkein ihanin hehkutuksenkohde… Malediivit? Sansibar? Road trip Australian itärannikkoa ylös? Äh, kyllä sen on oltava häämatkamme: Soweton kautta safarille Etelä-Afrikan Sabi Sandsiin, sieltä autiorannalle Pohjois-Mosambikiin ja Maputon kautta toiselle biitsille Etelä-Mosambikiin. Mutta koska Krista jo kirjoitti niin elävästi omasta safarikokemuksestaan (ja koska lyhytsanaisuus ei edelleenkään kuulu hyveisiini), keskityn tässä pariviikkoiseen Mosambikin-osuuteen liki viiden vuoden takaisesta häämatkastamme.

Kuherruskuukautemme Mosambikin-osuus ei alkanut ihan onnekkaiden tähtien alla: Johannesburgissa oli kesäkuussa niin sankka talvisumu, että lentomme Pembaan pääsi lähtemään muistaakseni seitsemisen tuntia myöhässä. Jouduimme siksi viettämään yhden yön ei-kovin-fiinissä hotellissa Pembassa, jonka jälkeisenä aamuna matka jatkui kolmen ja puolen tunnin jeeppikyydillä aina vain syvemmälle sademetsään. Voin epäröimättä sanoa, etten ole koskaan ollut kauempana ns. sivistyksestä. (Afrikan itärannikosta jotain tietäville muuten tiedoksi, että kyseinen Pemba ei ole se Tansanian paratiisisaari, vaan kaupunki Pohjois-Mosambikin rannikolla.)

Määränpäämme oli Guludon eko-rantakohde, paikallisen kylän liepeille sen kanssa yhteistyössä rakennettu luksussavimajarypäs valkohiekkaisen paratiisirannan kupeessa. Ei sähköjä, ei juoksevaa vettä, suomalaishenkisestä puuceestä avautui näköala Intian valtamerelle ja suihkun virkaa toimitti rei’itetty kookospähkinä, johon tuli putkea pitkin vesi auringonlämmittämästä peltitynnyristä (aamusuihkut olivatkin huomattavasti virkistävämpiä kuin ilta-). Hotellin keittiössä puksutti generaattori muutaman tunnin päivässä, ja nuo muutamat tunnit olivat myös ainoa aika, jolloin nettiyhteyden saattoi halutessaan vaivalloisesti virittää ulkomaailmaan. (Me emme halunneet.) Kännykät tietenkään eivät toimineet nekään. Ja ensimmäiset pari päivää olimme paikan ainoat vieraat!

Meidän honeymoon suite, Zala Banda: vasemmalla olohuone, oikealla makkari.

Näkymä meidän verannalta.

Näköala vessasta suihkuun. Huomaa tuplasuihkut!

Aamukahvi tarjoiltiin verannalle. Kaikki rakennukset, huonekalut, osa astioista, saippuat ja koristeet oli muuten tehty käsin paikallisista materiaaleista.

Mies vietti päivänsä sukeltaen nuoren, komennukseensa selkeästi leipiintyneen sukellusoppaan kanssa, joka riemastui tajutessaan, että Mies oli pätevä Divemaster, jolla oli plakkarissaan yli 500 sukellusta; kerrankin pääsi jonnekin kiinnostaville vesille eikä tarvinnut rämpiä matalikoissa kuherruskuukausisukeltajien kanssa! Minä taas löntystin riippukeinun ja rantatuolin väliä ja viihdytin henkilökuntaa (siltä se välillä tuntui, olla ainoana vieraana uneliaankuumassa majatalossa).

Yhden päivän vietin ihan oikealla autiosaarella: aamulla Miehen ”sukellusvene” (heh, dive boat) jätti minut ja ”henkivartijan” hiekkaiselle särkälle aurinkovarjon ja kylmälaukun kanssa ja noukki meidät iltapäivällä sukellukselta palatessaan. Minä istuin varjon alla syöden kaiverrettuun kookospähkinään pakattua lounasta ja yrittäen vältellä keskipäivän aurinkoa. Välillä kävin uimassa tai kävelyllä saaren ympäri: siellä oli paikallisten kalastajien tönö, jonka pihalle oli levitetty kalansaalis kuivumaan auringossa. Mitään muuta saarella ei ollut, ei metrinkorkuista pusikkoa korkeampaa kasvillisuuttakaan. 

Toisen päivän vietin Guludon lähikylään tutustuen: klassinen savimajakylä, jonne oli saatu kaivo porattua vasta rantahotellin tuomien roposten myötä. Vedenhakeminen oli lasten, arviolta viidestä kymmeneen vanhojen tyttöjen, velvollisuus. Koulu kylässä oli, peltikattoinen ja betonilattiainen seinätön huone, jonka ainoa varuste oli liitutaulu. Paljasjalkaiset lapset parveilivat ympärillä ja halusivat päästä valokuvaan. Minä ostin kylän naisten punomia kaula- ja rannekoruja, maksoin auliisti ylihintaa ja hymyilin kuin heikkopäinen. 

Koko Mosambikin-matkan ikimuistoisimman päivän vietimme kuitenkin Ibon saarella, töyssyisen pikavenematkan päässä Guludosta. Sanat eivät riitä kertomaan! Ibo, jos mikään paikka ikinä, on saari, jonka aika unohti: Portugalin vallan aikainen orja-, hopea- ja norsunluukauppakeskus, raunioromanttinen aavekaupunki, jossa baobabpuut kasvoivat koristeellisten siirtomaatyylisten talojen romahtaneiden kattojen läpi, liaanit olivat kutoneet verkkonsa takorautaisten ikkunankarmien ympärille ja ruostuneista tienviitoista saattoi vaivoin erottaa portugalinkielisten mahtimiesten mukaan nimetyt kadut. Ehkä huikein näky oli entinen satamakonttori, jonka hylätyt rahtikirjahyllyt ulottuivat katosta lattiaan ja olivat nyt vuosikymmenien (ellei -satojen?) hienon hiekan ja pölyn peitossa. Saarella on nykyään muutama tuhat asukasta, kun aiemmin siellä asui kymmeniätuhansia. Ibolla  ei taida olla omia nettisivuja, mutta jonkinlaisen kuvan paikan charmista saa sen (ainoan?) hotellin sivuilta. Suosittelen lämpimästi. Tuonne, jos minnekään, haluan vielä takaisin! 

Muutama päivä paratiisirantailua ja hulppeaa ylensyömistä riitti meille: sekin huono puoli ainoana hotellivieraana olemisessa on, ettei yksinkertaisesti kehtaa olla syömättä kaikkia kokin vartavasten laatimia aterioita – ja niitähän riitti. Aamiaista seurasi lounas, iltapäivätee, sundowners ja dinneri tähtitaivaan alla varpaat viilenevässä hiekassa. Ruoka oli poikkeuksetta catch of the day: aamulla näimme kalastajien tuovan päivän saaliin, jonka kokki taikoi eri herkuiksi lounasaikaan mennessä. Valinnanvaraa ei ollut (olimme etukäteen varmistaneet, että meikäläiselle kalansyöjälle olisi purtavaa, ja sitähän oli), mutta ruoka oli kyllä yllättävänkin herkullista. Ja ne jälkkärit, huh. Painoni taisi neljässä päivässä nousta pari kiloa.

Guludosta siirryimme jeeppikyydillä takaisin Pembaan ja sieltä pikku potkurikoneella puksuttaen pääkaupunkiin Maputoon. Tuolla lennolla kävi kuherruskuukautemme ainoa varsinainen katastrofi: matkalaukkuni katosi. Emmekä tietenkään olleet fiksujen matkalaisten tavoin jakaneet loimiamme eri pakaaseihin, vaan minä menetin kaiken. Ja kyllä: hukkasin myös hääpukuni sekä äitini 40 vuotta vanhat hääkengät, joissa olin tepsutellut itsekin vihille – neronleimaukseni kun oli ollut ottaa tunnelmalliset hääkuvat biitsiltä, häämatkalta. Ja Guludossa olin päättänyt lykätä sitä seuraavaan kohteeseen, koska kunnon suihkujen ja ilmastoinnin puutteessa hiekkaa tuntui olevan joka taipeessa ja olo kaikkea muuta kuin valokuvamallimaisen hehkeä. Voi helevetti.

Ensikosketuksemme Maputoon oli siis turhan pitkä rupeama lentokentän löytötavaratoimiston virkailijoiden kanssa kinatessa sekä tutustuminen paikalliseen kauppakeskukseen. Muistan vieläkin yksityiskohtaisesti hätäpäissäni haalimani garderoobin: pitkä vihreä hame, vihreät rantasandaalit, liskokuvioinen turistiteepaita, viidakkokuvioiset bikinit, puolisääreen ulottuvat verkkarit. Dödöä, kasvovettä, hammasharja. Niillä mentiin. 

Maputon päärautatieasema. En tosin tiedä, minne sieltä junalla pääsee.

Ensivitutuksen jälkeen Maputo osoittautui varsin viihtyisäksi suurkaupungiksi: tunnelma oli portugalilaisen arkkitehtuurin ansiosta lähinnä välimerellinen rantabulevardeineen ja palmupuistoineen. Yövyimme Southern Sun -hotellissa ja kippasimme sundownereita Maputossa katulapsityössä olleen portugalilaisen kaverini kanssa. 

Toki kaupungilla on, tohtisinko sanoa, afrikkalainen kääntöpuolensa. Olin tuohon aikaan juuri vaihtanut työpaikkaa pois katulapsijärjestöstä, mutta entisen duunini kontaktien kautta pääsimme päiväksi tutustumaan paikallisen katulapsijärjestön Meninos de Moçambiquen toimintaan. Kiersimme katutyöntekijöiden pikkubussilla slummeja, kävimme tutustumassa päiväkotiin, jonne slummien nuoret äidit saattoivat turvallisesti jättää lapsensa työpäivän ajaksi (sen sijaan, että heidät olisi jätetty johonkin ikkunattomaan tunkkaiseen koppiin tusinan muun taaperon ja yhden lapsenvahdin kanssa) ja seurasimme vierestä, kun katutyöntekijät yrittivät houkutella kodittomia pikkupoikia järjestön päiväkeskukseen syömään, pesulle, rekisteröitymään ja oppimaan oikeuksistaan. Kodittomista lapsista suuri osa Maputossakin imppaa liimaa tai bensaa, siksi heihin ei puhe kovin helposti tehoa – ja toki lapset osaavat olla varuillaankin tuntemattomien aikuisten seurassa. Luottamuksen herättäminen onkin katulapsityöntekijöiden työn hitain osa: sen jälkeen, kun lapset alkavat käydä päiväkeskuksessa, heitä voi alkaa auttaa.

Ai niin, siinä kadonneessa matkalaukussa oli ollut lahjoja Meninosin lapsillekin. Voi hemmetinhemmetti. Onneksi Miehen pakaasista sentään löytyi muutama pussillinen Xylitol-Jenkkiä…

Tämä roskakasa oli kahden tapaamamme, arviolta noin kymmenkesäisen pojan koti.

Slummipäiväkoti. Katto ja seinät suojaavat porotukselta, betonilattia on yön jälkeen viileä. Suurimman osan päivästä kersat kuitenkin remuavat pihalla.

Meninosin katulapsityöntekijät Luis Cabralin slummissa esittelemässä uuden päiväkeskuksen tonttia.

Pari yötä Maputossa riitti, sitten biitsi taas kutsui. Toinen rantalomakohteemme oli Flamingo Bay, mangrovematalikko, jonka Barra Lodgessa vietimme muistaakseni viitisen päivää. Se oli paljon Guludoa tavanomaisempi ja myös ylellisempi paikka: veden päälle pylväiden varaan rakennettuja majoja, kylpylä, monipuoliset ravintolat, uima-altaita. Mies kävi taas sukeltamassa, minä hengailin uima-altaalla ja kylpylässä. Yhtenä päivänä Mies vei minut ensi kertaa elämässäni snorklaamaan (harjoituskertaa Guludossa ei lasketa, sillä siellä polskimme reidensyvyisessä vedessä ja näin yhden katkaravun) – ja näimme valashain! Aivan käsittämätön otus, huikea.

Meidän maja ja flamingo laskuveden aikaan.

Mökit nousuveden aikaan.

Kuhertelijoiden vuode koristeltiin joka ilta kukkasin.

Allasbaarilla ei tarvinnut jonottaa.

No niitä flamingoja.

Barra Lodgen pätkä oli matkalaukkutakaiskun vuoksi vähän vaisu ja taisin siellä saada pikkuisen ruokamyrkytyksenkin. Paikassa kyllä ei ollut mitään vikaa, mangrovella oli jännä tarkkailla vuoroveden vaihteluita, palvelu pelasi, ja mosambikilaiset olivat ystävällisiä ja tekivät kaikkensa, että tälläkin murjottavalla kalpeanaamalla olisi nautinnollinen kuherruskuukausi. Ja niin vain kävikin, että kun sitä kirottua kapsäkkiäni oli viikko etsitty matkatoimistomme Lontoon ja Etelä-Afrikan toimistojen, Maputon lentokenttävirkailijoiden, Meninosin johtajan ja Barra Lodgen vastaanottovirkailijoiden toimesta, tuttu sininen laukku nököttikin pölyisenä ja nuhjuisena, mutta muuten koskemattomana Inhambanen lentokentällä lähtöpäivämme aamuna. Uskomatonta!

Tämän yhden kokemukseni perusteella Mosambik on matkakohteena upea: eksoottinen, kaunis, ystävällinen, turvallinen. Upeat sukellusvedet, puhtaat rannat. Paljon, muttei liikaa eteläafrikkalaisia turisteja, joiden ansiosta infrastruktuuri on kunnossa. Ihan oikeasti suosittelen joskus kokeilemaan. Pääsisipä itsekin joskus uudestaan…

***

Another challenge from the editors: a dream holiday made real. Mine was our honeymoon to Mozambique: first four nights in an eco lodge in Guludo, Northern Mozambique, where I visited the local village and the ghost-like ruins of Ibo Island, then via Maputo, where we spent a day with a local street child organisation, to another beach resort called Barra Lodge, in the mangrove Flamingo Bay near Inhambane in Southern Mozambique. Fabulous places, fantastic memories. If only my suitcase hadn’t gone missing for a week, and my whole honeymoon garderobe with it…!