Vuorten taakse, kauas pois
Viime viikolla oli täällä taas Bank Holiday Monday, yleinen vapaapäivä, ja sitä seurasi koulujen ja monien päiväkotien (mm. Eddien) half term eli viikon loma. Me pakkasimme Nissan Qashqain piripintaan taaperorinkkoja ja vaelluskenkiä ja lähdimme Walesin vuoristoon, Snowdonian kansallispuistoon.
”Vuoristo” on sinänsä hupaisa nimitys Pohjois-Walesin pinnanmuodostukselle, että Snowdon, Walesin korkein huippu, ei ole kuin 1 085 metriä merenpinnan yläpuolella – onhan jopa varsin tasaisen Suomen korkein kohta Haltin rinteellä 1 365 metrin korkeudella merenpinnasta. En siis etukäteen odottanut mitään kovin raflaavaa vuoristoa, vähän tavallista kumpuilevampaa nummimaastoa kenties. (Koko Ison-Britannian korkein huippu, Skotlannin Ben Nevis, ei sekään muuten ole kuin 1 344 metriä korkea, Englannin korkein kohta Scafell Pike taas vain 978-metrinen. Täälläpäin on suosittu rahankeruukohde hyväntekeväisyydelle tehdä Three Peaks Challenge, eli kiivetä nuo kolme huippua 24 tunnin sisällä. Ei siinä kipuamisessa mitään, mutta se minibussilla ympäri saarta suhaaminen…)
Mutta miten väärässä olinkaan! Snowdonian kansallispuiston maisemat olivat yllättävän jylhät ja vuortenrinteiden jyrkkyys ja kivikkoisuus toi melkeinpä mieleeni huomattavasti korkeammat Alpit. Maaperä on tuolla päin enimmäkseen liuskekiveä ja vuorten välistä pilkisti useita (entisiä ja vielä toimivia; kiinalaiset liuskekivimarkkinat ovat ajaneet walesilaisen tuotannon varsin ahtaalle) kiviluohoksia, joiden karuus vielä lisäsi jylhyyden tuntua. Solisevia vuoristopuroja, kirkkaita järviä ja mäntymetsiäkin riitti ihasteltavaksi.
Emme lähteneet reissuun ihan pakomatkalle kaikesta, ehei: Snowdonian sydämeen oli itse asiassa sovittu treffit peräti seitsemän kaveriperheen kanssa. Kuusitoista aikuista ja viisitoista lasta vuoden vanhoista kaksosista kuusivuotiaisiin, huh; entisiä kämppiksiäni ja heidän kavereitaan, joista useimmat ovat karistaneet Lontoon tomut jaloistaan ja siksi heitä näkee harvakseltaan. Jengi oli varannut retkueelle paikallisen retkeilymajan kokonaisen erillisen coach housen (YHA Snowdon Bryn Gwynant), mutta me jänistimme siitä ja yövyimme sen sijaan pienessä hotellissa vähän matkan päässä (Ty Gwyn Hotel Betws-y-Coedissa; en ehkä suosittele hotellia, mutta Betws-y-Coed on viehättävä kylä, jossa on valtava valikoima hotelleja, sillä paikka on Snowdonian vaellusbisneksen keskus). Eddien on vaikea rauhoittua uudessa paikassa, varsinkin jos siellä on melua ja melskettä, ja Miehen kuorsauskin tärisyttää pahimmillaan lattialankkuja, joten majoittuminen hostellin makuusalissa muiden perheiden kanssa ei kuulostanut kaikkein rennoimmalta lomanviettotavalta. (Eipä sillä, että se olisi muita estellyt: yksi toinen perheenisä häädettiin yhteismajoituksesta hostellin olohuoneen lattialle ensimmäisen yön jälkeen, hih.)
Otimme kolmen yön Lontoo-breikin varsin iisisti ilman kunnianhimoisia vuorikiipeilysuunnitelmia. Menomatkalla pysähdyimme Kenilworth Castlen linnanraunioilla Warwickshiressa lounaalla ja jaloittelemassa; se jakoi ajomatkan sopivasti puoliksi kahden ja kolmen tunnin pätkiin. Ensimmäisenä Walesin-aamuna teimme pienen kävelylenkin hostellin ympäristössä – ja tietysti piti sattua niin, että Eddie lumpsahti vyötäröään myöten ojaan. Siinäpä sitten loppuloman kuivattelin hänen kenkiään hiustenkuivaajalla. (Totta kai meillä oli ipanalle useammat jalkineet, mutta nuo kastuneet olivat ne mukavimmat lempparit.)
Kävimme myös Miehen lähistöllä asuvan tädin ja hänen miehensä luona lounaalla ja heidän kanssaan höyryjuna-ajelulla. Tädin mies on höyryveturifanaatikko, ja he jopa muuttivat eläkkeelle päästyään Etelä-Englannista syvälle Walesin vuoristoon vain, koska siellä on toimiva höyryjunarata, jonka toiminnassa he nyt ovat mukana vapaaehtoisina. Junia rakastava Edmundokin tykkäsi Ffestiniogin höyryveturivetoisen museojunan kyydistä. Itse Snowdonin huipulle olisi myös päässyt sekä höyry- että dieselveturin vetämänä, mutta koko Pohjois-Wales oli pitkän viikonlopun takia niin tukossa, ettemme viitsineet edes yrittää lippuja sinne. Ehtii tuonne toistekin, sitten kun poju on isompi ja (toivottavasti) tykkää itsekin vaeltaa vuorilla eikä vain ihailla niitä isänsä olkapäillä.
Toisena päivänä ajoimme Llanberisin kylään Llyn Padarn -järven rannalle. Piknikkeilimme järven rannalla olevan leikkipuiston katveessa (ihme kyllä, tällä kertaa vesikirppumme ei tippunut järveen) ja lounaan jälkeen teimme kävelylenkin Padarnin luontopolkua pitkin. Jotkut kavereista jatkoivat vielä Padarn-järven ympäri puksuttelevan höyryjunan kyytiin, mutta meille riitti edellisen päivän junailu. Kansalliseen liuskekivimuseoonkaan emme tällä kertaa ehtineet, voi harmi. Ehkä ensi kerralla.
Oli meitä kapeilla ja kiemuraisilla vuoristoteillä jokunen muukin.
Osa englantilais-saksalais-tanskalais-israelilais-suomalaisesta lapsiparvesta lounaalla.
Liuskekivi ei Walesista lopu. Kansallispuiston alueella oleviin taloihin ei saa kattoa muusta materiaalista tehdäkään.
Illastimme molempina päivinä kaveriporukan hostellissa, josta oli etukäteen tilattu kolmen ruokalajin illalliset: lapset söivät ilmaiseksi, aikuisten ruoka maksoi 8,50 puntaa per ilta. Kun hostellin baari vielä myi ihan kohtuullista roséviiniä kympin pullo, emme kaivanneet fish & chipsiä tai spaghetti bolognesea kummempaa gourmet’ta. Eddiehän ei totuttuun tapaan suostunut uudessa paikassa syömään kuin lähinnä leipää ja jälkiruokaa…
Kolmen raikkaassa vuoristoilmassa vietetyn yön jälkeen koukkasimme paluumatkalla vielä Liverpoolin kyljessä olevan Wirralin niemimaan kautta, sillä siellä asuva Miehen asiakas oli kovasti kutsuskellut meitä kylään. Kun noilla nurkilla oltiin, ei meitä tarvinnut kahdesti käskeä: aivan huikea Grand Designs -talo pihakeittiöinen ja lämmitettyine ulkouima-altaineen sopisi vaikka Liverpoolin jalkapallotähtien kortteeriksi. (Ehkä he jonkun sellaisen kohta sinne vuokralaiseksi saavatkin, sillä perhe on muuttamassa syksyllä Skotlantiin.) Grillilounas ja polskuttelu uima-altaassa sen päälle piristivät ennen pitkää ajomatkaa kotiin.
Paluuliikenne Lontooseen pitkän viikonlopun jälkeen oli jäätävää, mutta kahvin, karkin ja Red Bullin voimalla siitäkin selvittiin. Uinnista uupunut Eddie sentään nukkui suurimman osan ajomatkasta.
Health & Safety gone mad? Ei sentään, vaan varustimme ipanan pelastusliivein lounaan ajaksi siltä varalta, että hän syöksyisi altaaseen heti, kun silmä vältti.
Pohjois-Wales on tämän yhden kokemuksen perusteella kyllä yllättävänkin upea matkakohde vaelluksesta ja uusista maisemista kiinnostuneille. Majoitusvaihtoehtoja on runsaasti vaatimattomista hostelleista ja bed & breakfasteista ylellisiin kylpylähotelleihin, ja Suomesta päin tullessa voisi lentää suoraan Finnairilla tai British Airwaysillä Helsingistä Manchesteriin, mistä on kansallispuistoon vain puolentoista tunnin ajomatka.
Oman pikantin lisänsä matkailuun Snowdonian alueella tuo walesin kieli eli kymri, joka kuulostaa ihan haltiakielen ja sveitsinsaksan sekoitukselta. Kymriä äidinkielenään puhuvia ei ole enää kuin vajaat 600 000 reilusta kolmesta miljoonasta Walesin asukkaasta, ja vuoden 2011 väestönlaskussa vain 15% walesiläisistä sanoi osaavansa puhua, lukea ja kirjoittaa kymriä. Suurin osa heistä asuu juurikin tuolla Snowdonian seudulla. Walesin koululaiset joutuvat opiskelemaan kymriä ensimmäisenä tai toisena kielenä 16 vuoteen asti, ja pakkokymrikeskustelu käy vilkkaana. Kaikki walesiläiset, joiden kanssa itse olen jutellut, ovat kyllä olleet ylpeitä harvinaisen kielen taidostaan. (Ja onhan se hullunkuuloinen kieli! Olisipa edes vähän hyödyllisempi, niin opettelisin hitusen ihan vain huvikseni.)
Sattuuko lukijoissani olemaan Walesin-tuntijoita? Matkavinkkejä saa jakaa, sillä tämä ei taatusti jäänyt viimeiseksi visiitiksemme punaisen lohikäärmeen maahan!
Siellä se kohoaa, Mount Snowdon, tai kymriksi Yr Wyddfa – tuo vasemmanpuoleinen terävähkö huippu. Ehkä ensi kerralla pääsemme sen huipulle saakka.
***
Late May Bank Holiday weekend, Snowdonia National Park, eight families with fifteen children. A surprisingly lovely break from The Big Smoke, not least because we chickened out of the youth hostel accommodation and stayed in a more private B&B instead. And the Northern Welsh mountains surprised me too with their rugged and stark look – I had expected rolling moorlands, rather. Clear mountain streams, picturesque lakes, pine forests and steam railways; what’s not to like? I’m sure we’ll meet again.